Vihdoin alkoivat kaikki harmaatakkiset lappaa ulos porstuaan, ja heidän kannuksensa helisivät poistuessaan. Rybin läksi viimeisenä. Hän katseli Pavelia huomaavalla ilmeellä tummissa silmissänsä ja virkkoi miettivästi: "No niin, eipähän muuta kuin hyvästi nyt!" ja rykäisten partaansa kulki hän keveästi ulos etehiseen.
Pavel käveli kädet selän takana hartaasti edestakaisin huoneessa, astellen kirjojen ja vaatteiden ylitse joita oli kasaantunut laattialle. Vihdoin virkkoi hän synkästi:
"Näithän kuinka se tapahtui! Loukkausten kanssa! inhoittavasti — niin! He jättivät minut jälelle."
Katsellen neuvottomasti huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä, kuiskasi äiti surullisesti: "He vievät sinut myös, ole varma siitä. Mutta miksi puhui Nikolai heille sillä tavoin?"
"Luulen että hän pelästyi", virkkoi Pavel tyynesti. "Niin — heille on mahdotonta puhua, aivan mahdotonta! He eivät kykene ymmärtämään!"
"He tulivat, sieppasivat saaliinsa ja veivät ne pois", mutisi äiti, heiluttaen käsiänsä. Mutta koska poikansa jätettiin rauhaan, tykytti sydämensä keveämmin. Mielensä pyöri yksinkertaisesti yhdessä ainoassa pisteessä, eikä halunnut siitä liikkua mihinkään. "Kuinka hän halveksii meitä tuo keltainen kätyri! Kuinka hän meitä kohtelee."
"Älkäämme ajatelko sitä enää, äiti!" virkkoi Pavel päättävästi.
"Poimikaamme nämä ylös!"
Hän kutsui äitiänsä "mammaksi", jota sanaa hän käytti ainoastaan silloin kuin hän tuli häntä lähemmä. Äiti tuli hänen luoksensa, katsoi häntä silmiin ja kysyi lempeästi: "Loukkasivatko he sinua?"
"Loukkasivat", vastasi hän. "Se on vaikeaa — hyvin vaikeaa kärsiä!
Olisin mieluummin mennyt heidän kanssansa."
Äidistä näytti että poikansa silmissä kiehui kyyneliä, ja haluten lohduttaa häntä, aavistaen mikä tuska hänen sydäntänsä ahdisti, virkkoi hän huoaten: "Odota hetkinen — he vievät kyllä vielä sinutkin!"