"Niin tekevät!" vastasi hän.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen virkkoi äiti surullisesti: "Kuinka kova sinä olet, Pavel! Jospa edes kerrankin lohduttaisit minua! Mutta sinä et sitä tee. Kun minä virkan jotakin kauhistuttavaa, lisäät sinä siihen pahempaa."
Pavel katseli häntä, meni aivan hänen luoksensa ja sanoi lempeästi:
"En voi, äiti! En voi valehdella! Sinun täytyy tottua siihen!"
Valoa hakemassa
Seuraavana päivänä saivat he tietää että Bukia, Somoilov, Somov ja viisi muuta oli vangittu. Iltasella tuli Fedya Maxin heille juoksu jalassa. Hänen kotonansa oli myös ollut etsijöitä. Hän piti itseänsä oikeana sankarina.
"Peloittiko teitä, Fedja", kyseli äiti.
Hän kalpeni, kasvonsa tivistyivät ja sieramensa vapisivat.
"Pelkäsin että upseeri löisi minua. Hänellä on musta parta, hän on roteva mies, sormensa ovat karvaiset, ja hän käyttää tummia silmälaseja, joten hän näyttää kuin olisi hän silmätön. Hän kiljui ja polki jalkaa. Hän sanoi että minä tulisin märkänemään vankiloissa. Eikä minua ole ikinä äiti eikä isä rangaissut; he rakastavat minua sillä minä olen heidän ainoa poikansa. Kaikkia kuritetaan yhtenään, mutta minä säästyn aina."
Hän ummisti silmänsä hetkiseksi, puristi yhteen huuliansa, pyyhkäsi tukkaansa taapäin nopealla liikkeellä molemmilla käsillänsä ja katsoen Paveliin punertavin silmin, virkkoi hän: "Jos kuka minuun koskee, silloin isken häneen koko ruumiini voimalla niinkuin veitsi — minä puren hampaani häneen kiinni, haluaisin mieluummin, että hän siinä paikassa lopettaisi minut, ja sitte olisi kaikki lopussa yhdellä kertaa!"
"Itseäsi puolustamaan on sinulla oikeus", virkkoi Pavel. "Mutta varo ettet hyökkää!"