"Olette niin hento ja laiha", huomautti äiti. "Mitäpä hyvää olisi tappelemisesta?"
"Minä tahdon tapella!" vastasi Fedya matalalla äänellä.
Hänen mentyänsä virkkoi äiti Pavelille: "Tämä nuorukainen menee kadotukseensa pikemmin muita kaikkia."
Pavel vaikeni.
Muutaman minuutin kuluttua aukeni keittiön ovi hitaasti ja Rybin astui sisään.
"Hyvää iltaa!" virkkoi hän hymyillen. "Tässä minä olen taas. Eilen he toivat minut tänne; tänään tulen tänne omasta vapaasta tahdostani. Niin, niin!" Hän puristi lujasti Pavelin kättä, asetti sitte kätensä äidin olkapäälle ja virkkoi: "Annattehan minulle teetä?"
Pavel katseli äänetönnä hänen tummaa, leveätä varttansa, hänen paksua, mustaa partaansa ja tummia, älykkäitä silmiä. Jonkunmoinen vakavuus ilmaantui hänen rauhallisessa katseessansa; hänen suora vartalonsa herätti luottamusta.
Äiti meni keittiöön valmistamaan samovaaria. Rybin istui alas, silitteli partaansa ja asettaen kyynäspäänsä pöytää vasten, katseli Pavelia hyvin tarkkaan.
"Tämmöistä se on", virkkoi hän, aivan kuin olisi jatkanut jotakin alotettua keskustelua. "Minun täytyy saada puhua avonaisesti kanssanne. Huomasin teidät jo kauan aikaa ennen tuloani. Me asumme melkein ovet vastakkain. Näin paljon väkeä tulevan luoksenne, eikä yhtään humalaista, eikä pahaa elämää. Tämä juuri on pääasia. Jos ihmiset eivät herätä paholaista, herättävät huomiota ihan paikalla. Miksi niin? Siinäpä se! Siksi kaikkein silmät ovat isketyt minuun, kun elän erilläni, enkä loukkaa ketään."
Hänen puheensa kaikui vapaasti ja sujuvasti. Siinä oli kajahdus, joka voitti luottamusta.