"Niin. Jokainen puhuu teistä. Minun isäntäni kutsuvat teitä kerettiläiseksi, sillä te ette käy kirkossa. Minä en myös käy kirkossa. Sitte ilmestyivät nuo lentolehdet. Tekö ne keksitte?"
"Minä!" vastasi Pavel, hellittämättä katsettansa Rybinista. Rybin katsoi samoin tiukasti Pavelin kasvoihin.
"Sinäkö yksin!" huudahti äiti, tullen huoneeseen. "Sinä et ollut yksin."
Pavel hymyili, samoin teki Rybin.
Äiti meni pois aivastellen, hieman loukkautuneena, ettei hänen sanoillensa lainattu mitään huomiota.
"Nuo lentolehdet ovat hyvin keksityt. Ne herättävät väkeä. Niitä on ilmestynyt jo kaksitoista, eikö niin?"
"Niin on."
"Olen lukenut ne kaikki! Aivan niin. Joskus ne eivät ole tarpeeksi selviä, ja niissä on muutamia tarpeettomia asioita. Mutta kun mies puhuu paljon niin on aivan luonnollista, että hän joskus ilmaisee aatteensa siinä muodossa."
Rybin hymyili. Hampaansa olivat lujat ja valkoiset.
"Sitte seurasi kuulustelu. Se liitti minut teihin enemmän kuin mikään muu. Te ja vähävenäläinen ja Nikolai, kaikki jouduitte heidän aineikseen!" Hän pysähtyi hakeaksensa oikeaa sanaa ja katseli ikkunasta, naputellen pöytää sormillansa. "He huomasivat päätöksenne. Te teette työnne, teidän arvokkaisuutenne, niin he sanovat, ja me teemme mitä meille kuuluu. Vähävenäläinen on myös hieno mies. Joku päivä sitte kuulin kuinka hän puhui tehtaassa ja silloin mietin mielessäni: 'tuota miestä on vaikea saada vaikenemaan; kuolema on ainoa mikä häneen tepsii! Mikä rohkea olento!' Luotatteko minuun, Pavel?"