"Mielestämme on meitä petetty myös jumalan suhteen. Minä myös ajattelen, että uskonto on väärä ja meille vahingollinen."
Tässä tuli äiti keskeyttämään. Kun poikansa puhui jumalasta ja kaikesta mikä koski hänen uskoansa häneen, halusi hän kohdata hänen katseensa ja pyytää hiljaa pojaltansa ettei hän särkisi hänen sydäntänsä terävillä, katkerilla epäuskon sanoilla. Ja hänestä tuntui että Rybin, vanhempi mies, oli myös tyytymätön ja loukattu. Mutta kun Rybin tyynesti asetti kysymyksensä Pavelille, ei hän saattanut enää kauemmin hillitä itseänsä, ja hän virkkoi varmasti: "Kun puhutte jumalasta, toivoisin että olisitte varovaisempia: saatte tehdä mitä tahdotte, onhan teillä palkinto työssänne." Riipaisten henkeänsä jatkoi hän vielä suuremmalla kiihkolla: "Mutta minä olen vanha nainen eikä minulla ole mihin turvaisin, jos otatte jumalan minulta pois."
Silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän pesi astioita ja sormensa vapisivat.
"Te ette ymmärtänyt meitä, äiti!" virkkoi Pavel lempeästi ja ystävällisesti.
"Anteeksi, äiti!" lisäsi Rybin hitaalla, täyteläisellä äänellä. Hän katsoi Paveliin ja hymyili. "Unohdin että olette liian vanha leikkaamaan poikki siteenne."
"En puhunut", jatkoi Pavel, "hyvästä ja armollisesta jumalasta, johon te uskotte, mutta siitä jumalasta, jolla papit meitä uhkaavat rangaistuksella, jonka nimessä he uhkaavat pakottaa meitä kaikkia toteuttamaan muutamien pahaa tahoa."
"Niin juuri, te olette oikeassa!" huudahti Rybin, pyyhkien pöytää sormillansa. "He ovat vääristelleet yksin meidän jumalamme ja ovat kääntäneet kaikki käsissänsä meitä vastaan. Huomatkaa, äiti, että jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, oman olentonsa mukaiseksi. Sen vuoksi on hän ihmisen kaltainen, jos ihminen on hänen kaltaisensa. Mutta me olemme muuttuneet, emme jumalan kaltaisiksi, vaan petoeläimiksi! Kirkossa asettavat he harakanpelättimen eteemme. Meidän pitää vaihtaa jumalamme, äiti; meidän pitää puhdistaa hänet! He ovat pukeneet hänet vääryyden vaippaan ja täyteen solvauksia; he ovat rusikoineet hänen kasvonsa, hävittääksensä meidän sielumme."
Hän puhui tyynesti, selvästi ja ymmärrettävästi. Jokainen sana kohtasi äidin korvia kuin isku. Hänen kasvonsa istuivat partansa mustassa kehyksessä, ja hänen leveät kasvonsa, jotka äidin mielestä näyttivät olevan kuin surupuvussa, peloittivat häntä. Hänen silmiensä tumma loiste oli hänestä sietämätöntä. Se herätti hänessä tuskaa ja täytti kauhulla hänen sydämensä.
"Ei, minun olisi ennemmin pitänyt mennä pois", virkkoi äiti, pudistaen päätänsä kieltävästi. "Voimani eivät riitä tällaisen kuuntelemiseen. En voi!"
Ja hän asteli kiireesti kyökkiin, Rybinin sanojen häntä seuratessa: "Siinäpä se on, Pavel! Se ei ala päästä, vaan sydämestä. Sydän on sellainen paikka ettei mitään muuta siinä saa kasvaa."