"Ainoastaan järki, järki on vapauttava ihmiskunnan", virkkoi Pavel vakuutuksella.
"Järki ei anna voimia!" väitti Rybin innostuneena. "Sydän antaa voimia, eikä pää, sanon teille."
Äiti riisuutui ja laskeusi levolle ilman iltarukousta. Häntä vilusti ja hän tunsi itsensä onnettomaksi. Ja Rybin, joka ensin näytti niin vakavalta, viisaalta mieheltä, herätti nyt hänen sielussaan sokeaa vihaa.
"Kerettiläinen! Kapinan nostaja!" ajatteli hän mielessään, kuunnellen hänen tasaista ääntänsä, joka kohosi hänen sydämensä syvyydestä. "Hän myös on tullut — hän on ollut välttämätön!"
Rybin puhui vakaumuksella ja tyyneydellä. "Pyhä paikka ei saa jäädä tyhjäksi. Paikka missä jumala asuu on tuskien asunto; ja jos hän katoaa pois sydämestä, jättää se haavan jälkeensä, uskokaa sanojani! On tarpeellista, Pavel, keksiä uusi usko; on tarpeellista luoda jumala kaikille. Ei tuomari, eikä sotilas, mutta jumala sellainen, joka on kaikkien kansojen ystävä."
"Olihan teillä jo yksi! Olihan teillä Kristus!"
"Odottakaa hetkinen! Kristus ei ollut henkisesti luja. 'Ota pois minulta tämä kalkki!' sanoi hän. Ja hän tunnusti keisarin. Jumala ei saata tunnustaa ihmisvoimia. Hän itsessänsä on kaikkivoima. Hän ei paloittele sieluansa, sanoen: 'niin paljon jumalisille ja niin paljon ihmisille'. Jos Kristus tuli kirkastamaan jumaluutta, ei hän tarvinnut tietää mitään maallisesta. Mutta hän tunnusti ihmisten toimet ja hän tunnusti avioliiton. Ja se oli väärin tehty että hän tuomitsi viikunapuun. Oliko se omasta tahdostansa hedelmätön? Samoin ei sielu myös ole kuiva hyvistä hedelmistä omasta tahdostansa. Olenko minä itse kylvänyt pahaa sydämeeni? Enpä suinkaan!"
Molemmat äänet humisivat vuoron perään huoneessa, aivan kuin olisivat takertuneet toinen toiseensa ja kuin olisivat leikkineet kiihkoisaa temmellystä. Pavel käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa; laattia natisi hänen jalkainsa alla. Kun hän puhui, haipuivat kaikki muut hänen tieltään; mutta Rybinin tyynen ja varman äänen ohella kuului kellon heilurin tasainen lyönti ja matala jäisen huurteen ritinä, aivan kuin terävät kynnet olisivat raapineet talon ikkunaa.
"Minä puhun teille omalla tavallani, aivan omilla sanoillani. Jumala on kuin tuli. Hän ei vahvista mitään. Hän ei voi. Hän enemmän vaan polttaa ja vaivaa, antaessaan valoa. Hän polttaa alas kirkot, mutta ei suinkaan niitä korota. Hän asuu sydämessä."
"Ja myöskin mielessä", lisäsi Pavel.