"Aivan niin! Sydämessä ja mielessä. Siinä on juuri kipeä paikka. Se juuri tekee kaikki surut ja onnettomuudet. Me olemme eroittaneet itsemme todellisesta itsestämme. Sydän oli erotettu mielestä, ja mieli hävisi kokonaan. Ihminen ei ole mikään eheys. Jumala se tekee hänestä ehyen, tekee hänestä pyöreän, ympyriäisen esineen. Jumala tekee kaikki esineet pyöreiksi. Sellainen on maapallo ja kaikki tähdet, sekä mikä vaan on näkyväistä silmälle. Mutta jyrkät, kulmikkaat esineet ovat ihmisten tekoja."
Äiti vaipui unen helmaan eikä kuullut Rybinin poistumista.
Mutta hän alkoi tulla useammin, ja jos jotkut Pavelin toverit olivat läsnä, istui Rybin nurkassa vaieten, huomauttaen ainoastaan joskus: "Aivan niin."
Ja kerran katsahdettuansa jokaiseen nurkastansa tummalla katseellansa, virkkoi hän synkästi: "Meidän täytyy puhua siitä mikä on olevaista; se mikä tulee olemaan, on meille tuntematonta. Kun kansat ovat vapauttaneet itsensä, näkevät he itse mikä heille on parasta. Jo on kylliksi, kylliksi päntätty heidän päihinsä sellaista, jota he eivät ollenkaan tahdo. Tulkoon siitä loppu kerrankin! Antaa heidän itsensä miettiä. Kenties haluavat he hyljätä kaikki, koko elämän, ja kaiken valaistuksen; kenties tulevat he huomaamaan että kaikki on järjestetty heitä vastaan. Te annatte yksinkertaisesti kaikki kirjat heidän käsiinsä, ja he hakevat niistä vastauksen itsellensä, nojaten niihin! Huomauttakaa heille ainoastaan, että mitä ahtaammat länget ovat hevosen kaulan ympärillä, sitä pahemmin se tekee työtä."
Mutta kun Pavel oli kotona Rybinin kanssa kahdenkesken, alkoivat he heti loppumattoman väittelyn, jota äiti kuunteli levottomasti, seuraten ääneti heidän sanojansa, ja koettaen ymmärtää niitä. Joskus näytti siltä kuin olisi tämä leveähartiainen ja mustapartainen talonpoika sekä hänen hyvin muodostunut poikansa molemmat tulleet sokeiksi. Tässä pienessä huoneessa, pimeässä, he näyttivät kolahtelevan puolelta toiselle, hakien valoa ja selvitystä, että he tarttuivat siihen voimakkain, mutta sokein käsin; he näyttivät kaatuvan lattialle, jossa he potkivat ja ponnistelivat päästäksensä jaloillensa. He loukkasivat itsensä aivan joka paikkaan, hapuilivat jokaista esinettä, ja viskasivat ne sitte pois luotansa, tyyninä ja kylminä, kadottamatta toivoansa ja uskoansa.
He totuttivat häntä kuuntelemaan monia sanoja, jotka olivat hirmuisia tarkkuutensa ja rohkeutensa takia, eivätkä nämä sanat enää painaneet niin raskaasti häntä kuin ensin. Hän oppi työntämään ne pois korvistansa. Ja vaikka Rybin yhä oli mielestänsä epämiellyttävä, ei hän enää herättänyt hänessä vihamielisyyttä.
Kerran viikossa kantoi äiti kirjoja ja alusvaatteita vähävenäläiselle vankilaan. Kerran sallivat he hänet nähdä ja puhua kanssansa, ja kotiin tultuaan kertoi hän riemuisasti: "Hän on siellä myös aivan kuin kotonansa! Hän on hyvä ja lempeä jokaiselle; jokainen laskee leikkiä hänen kanssaan; aivan kuin olisi juhlapäivä aina hänen sydämessään. Hänen kohtalonsa on raskas ja kova, mutta hän ei halua sitä näyttää."
"Hän on oikeassa! Sillä tavoin pitäisi jokaisen käyttäytyä", huomautti Rybin. "Me olemme kaikki käärityt onnettomuutemme koteloon, samoin kuin ruumiimme on nahkan sisällä. Me hengitämme onnettomuutta ja me puemme itsemme kurjuudellamme. Mutta siinä ei ole mitään kerskailemista. Eivät kaikki ihmiset ole sokeita; jotkut sulkevat silmänsä aivan tahallaan. Ja jos olette typerä, saatte itse siitä kärsiä."
Suon usvat
Vlasovan vanha ja pieni harmaa talo herätti kyläläisten huomiota enemmän ja enemmän: ja vaikka heidän urkkimisensa oli ennakkoluuloista ja vihollismielistä laatua, kasvoi siihen samalla suuri määrä uteliaisuutta. Silloin tällöin pistäysi joku heillä, ja katseltuaan tarkkaan saattoi sanoa Pavelille: "Kas vaan, veliseni, sinä luet täällä kirjoja ja tunnet siis lakimme. Selitäpä niitä minullekin, sillä — —"