Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen tuli Pavel pyhäiltana hyvin juovuksissa kotiin. Hoiperrellen kaatua rumahti hän ovensuupenkille, ja lyöden nyrkkiä pöytään isänsä tapaan, karjasi hän äidillensä: "Illallista!"
Äiti asteli hänen luoksensa, painautui istumaan hänen viereensä, ja kiertäen käsivartensa poikansa ympäri, pakotti hänen päänsä rintaansa vasten. Mutta poika irrotti hänet itsestänsä tyrkkäämällä häntä olkapäähän, ja huusi: "Kiireesti äiti!"
"Sinä hupsu poika!" virkkoi äiti surullisella ja lempeällä äänellä, koettaen voittaa poikansa vastustuksen.
"Aion polttaa myöskin. Annappa minulle isän piippu", sokelsi Pavel epäselvästi, vaivalla liikuttaen jäykkää kieltänsä.
Tämä oli hänen ensi humalansa. Alkoholi heikonsi hänen ruumistansa, mutta ei tyrehdyttänyt hänen tuntoansa, ja hänen päässänsä pyöri kysymys: "Juopunut? Juopunut?"
Äitinsä hellyyden osoitus vaivasi häntä, ja hänen surullinen katseensa liikutti hänen mieltänsä. Hän halusi itkeä, ja voittaaksensa tämän tunteen, tekeytyi hän vielä humalaisemmaksi.
Äiti silitti hänen sotkuista tukkaansa, ja virkkoi matalalla äänellä:
"Miksis tämän teit? Sinun ei olisi pitänyt sitä tehdä."
Häntä alkoi kuvottaa ja kiihkeän ylenannatuksen jälkeen asetti äitinsä hänet vuoteelle, pannen kylmän kääreen hänen otsalleen. Hän sopersi jotakin, mutta hänen alustansa ja ympäristönsä tuntui keinuvan; silmäluomensa kävivät raskaiksi; hänen suunsa maistoi happamelta ja hän katseli silmäripsiensä alta äitinsä isoja kasvoja, ajatellen katkonaisesti: "Tämä näyttää olevan liian aikaista minulle. Toiset juovat, eikä mitään tapahdu — mutta minä käyn kipeäksi."
Jostakin hämärästä kaukaisuudesta kuului äitinsä hiljainen ääni:
"Mimmoinen leivänhankkija sinusta tulee minulle, jos rupeat juomaan!"
Hän ummisti silmänsä ja tiukasti vastasi: "Kaikkihan juovat."