Äiti huokasi. Hän oli oikeassa; paitsi kapakkaa ei löytynyt mitään paikkaa, jossa väki olisi voinut huvitella. Paitsi viinan makua, ei ollut mitään muuta tyydytystä. Siitä huolimatta virkkoi hän: "Mutta älä sinä juo. Isäsi joi teidän molempien edestä. Ja hän saattoi minut kyllin onnettomaksi. Sääli sitte äitiäsi, säälithän?"
Kuunnellessansa äitinsä lempeitä, vaikeroivia sanoja, muistui Pavelin mieleen että isän eläessä oli hänen äitinsä jäänyt aivan huomaamattomaksi talossa. Hän oli ollut hyvin hiljainen ja oli elänyt alituisessa lyöntien pelossa. Peläten isäänsä, oli Pavel ollut harvoin kotona myöhempinä aikoina; hän oli melkein vieraantunut äidistään, ja kun hän nyt alkoi vähitellen selvitä, katsoi hän häneen tarkastavasti.
Äitinsä oli pitkä ja hieman etukumarassa. Hänen raskas ruumiinsa, joka pitkien vuosien työstä ja miehensä pieksämisestä oli murtunut, liikkui kopisematta ja sivu edellä, aivan kuin hän olisi ollut alituisessa pelossa kolahtaa johonkin. Hänen leveät, puolipyöreät kasvonsa olivat ryppyiset ja turpeat, ja niitä valaisi pari tummia silmiä, joiden ilme oli hätääntynyt ja alakuloinen, kuten useimmilla kylän naisilla. Oikeassa silmäkulmassa oli syvä arpi, joka suuntasi kulmakarvat hieman ylöspäin; hänen oikea korvansa näytti myös olevan hieman korkeammalla kuin vasen, joka antoi pelästyneen uteliaisuuden leiman hänen kasvoillensa. Harmaita kiharasuortuvia välähteli hänen paksussa tummassa tukassansa, kuten raskaiden lyöntien jälkiä. Yleensä teki hän hiljaisen, alakuloisen ja alttiiksi antavan vaikutuksen.
Kyyneleet kiehtyivät hänen silmiinsä ja vierivät raskaina pisarina alas poskille.
"Odota, älä itke!" pyyteli poika pehmoisella äänellä. "Anna minulle juomista."
Hän nousi sanoen: "Minä tuon sinulle jäävettä."
Mutta kun palasi, oli poika jo unessa. Hän kumartui hetkiseksi hänen ylitsensä, henkeänsä pidättäen. Tuoppi tärisi hänen vapisevassa kädessänsä, ja jää kolisi tinaan. Hän asetti astian pöydälle ja alkoi rukoilla hiljaisuudessa. Ulkoa tunkeutui ikkunan raosta juopuneen rahvaan mellastavia ääniä; harmonikan nariseva kitkutus kaikui sumuisessa syysyössä; joku laulaa loilotti kovalla äänellä; muutama kiroili pahoilla sanoilla, ja naisten kiihottuneet väsyneet äänet repivät ilmaa.
Elämä Vlasovin pienessä talossa sujui yksitoikkoista tietään, mutta rauhallisemmin ja häiritsemättömämmin kuin ennen, ja tavallaan erilailla kuin kenenkään muiden kyläläisten elämä.
Talo seisoi aivan kylän päässä, syvässä ja mutaisessa äkkijyrkässä käänteyksessä. Yksi osa taloa oli tehty keittiöksi ja pieneksi huoneeksi, jota äiti käytti makuusuojanaan, ja joka oli erotettu keittiöstä liki kattoon ulottuvalla väliseinällä. Toinen osa muodosti nelikulmaisen huoneen kahdella ikkunalla. Yhdessä nurkassa sijaitsi Pavelin sänky, etualalla pöytä ja kaksi penkkiä. Muutamia tuoleja, pesukaappi peilinensä, arkku vaatteinensa, seinäkello ja pari pyhäinkuvaa — tämmöinen oli koko kalusto.
Pavel koetti elää kuten kaikki muutkin. Hän teki kaikki mitä nuoret poikanulikat suinkin saattoivat tehdä — osti itsellensä harmonikan, tärkkirintaisen paidan, hyvin värillisen kaulaliinan, kalossit, kepin, ja näytti ulkonaisesti aivan ikäistensä poikain tapaiselta. Hän kävi illanistujaisissa ja oppi tanssimaan katrillia ja polkkaa. Mutta pyhäsin vääntyi hän aina kotiin humalassa, ja kärsi aina suuresti päihdyttäväin juomain seurauksista. Aamusella pakotti hänen päätänsä, hänen sydäntänsä poltti ja kasvonsa olivat kalpeat ja elottomat.