Kaksi poliisia kuljetti Samoilovia hänen ohitsensa. Hän asteli yksi käsi taskussa, ja toinen kätensä silitteli punaista tukkaansa.
Noin satakunta työmiestä seurasi häntä, ja haukkuivat poliisia kirouksilla ja sadatuksilla.
"Oletteko menossa kävelylle, Grisha?" irvisteli yksi.
"He tekevät meille miekkosille kunniaa!" ilkkui toinen. "Kun me menemme kävelylle, on meillä henkivartiasto saattajinamme", virkkoi kolmas, päästäen julman kirouksen.
"Ei näytä maksavan vaivaa pyydystellä enää varkaita!" huudahti pitkä, yksisilmäinen työmies kovalla, katkeralla äänellä. "Ja sen vuoksi vangitsevat he rehellisiä ihmisiä."
"He eivät tee sitä enää öillä!" huudahti muuan. "He tulevat ja laahaavat heitä pois valoisalla keskipäivällä, ilman häpyä, hävyttömät roistot!"
Poliisi kulki nopeasti ja nurpean näköisenä, koettaen välttää väkijoukon katseita, ja ollen olevinaan kuuro vihaisille panetteluille, joita sateli joka puolelta. Kolme työmiestä kantoivat isoa rautatankoa aivan heidän edellään, ja kohottaen kankea, huusivat he: "Varokaa itseänne siinä, kalastajat!"
Kun Samoilov meni Nilovnan ohitse, nyökkäsi hän hänelle ja sanoi hymyillen: "Katsokaa, tässä on Grigori, jumalan palvelija, joka on vangittu."
Äiti kumarsi hänelle syvään ja äänetönnä. Nämä miehet, jotka olivat niin nuoria, raittiita ja älykkäitä, jotka menivät vankeuteen hymyillen, liikuttivat häntä, ja ehdottomasti nousi säälin sekainen hellyys hänen äidillisessä sydämessänsä heitä kohtaan. Ja häntä huvitti kuulla teräviä uhkauksia, jotka satelivat hallituksen viranomaisten päälle. Hän tunsi niissä poikansa vaikutuksen.
Lähtien tehtaasta vietti hän lopun päivästä Marian talolla, auttaen häntä hänen askareissansa, ja kuunnellen hänen juttujansa. Myöhään illalla palasi hän kotiin, tavaten sen tyhjänä, kylmänä ja epämiellyttävänä. Hän muuttelihe nurkasta nurkkaan, löytämättä lepoa, tietämättä mitä tehdä itsensä kanssa. Yö oli nopeasti lähestymässä, ja hän alkoi tulla murheelliseksi, sillä Jegor Ivanovitch ei ollut vielä tuonut hänelle lupaamaansa kirjallisuutta.