"Tulin", virkkoi Sashenka. Hän oli jälleen entinen solakka ja hoikka oma itsensä. Äiti huomasi että hänen poskensa olivat kuopalla ja että tummat renkaat ympäröivät hänen luonnottoman suuria silmiänsä.
"Sinä siis tulet suoraan vankeudesta. Sinun pitäisi levähtää ja siihen sijaan kannat sinä tällaista kuormaa seitsemän virstaa!" virkkoi äiti huoaten ja päätänsä pudistaen.
"Se oli tehtävä!" lausui tyttö. "Sanokaa minulle, kuinka on Pavelin laita? Kestikö hän sen hyvin? Hän ei surrut kovin paljon, eihän?" Sashenka teki kysymyksensä äitiin katsahtamatta. Hän painoi päänsä alas ja sormensa vapisivat järjestäessänsä hiuksiansa.
"Hän kesti sen vallan hyvin. Saat olla varma siitä että hän pysyy uskollisena itsellensä."
"Kuinka voimakas hän on!" puheli tyttö hiljaa.
"Hän ei ole ollut koskaan sairas", vastasi äiti. "Mutta, sinähän vapiset aivan! Minä laitan sinulle teetä, ja vadelmahilloa."
"Sepä oivaa!" huudahti tyttö heikosti hymyillen. "Mutta älkää vaivatko itseänne, nyt on jo myöhä. Minä valmistan itse."
"Mitä! Noinko väsyneenä?" Äiti läksi kiiruusti kyökkiin, jossa hän alkoi häärätä samovaarin ympärillä. Tyttö seurasi häntä kyökkiin, istui alas penkille ja solmisi kätensä yhteen päänsä taakse, ennenkuin vastasi:
"Niin, väsynyt kyllä olen! Vankila tekee sittenkin heikoksi. Kaikista kauhein siellä on tuo pakollinen toimettomuus. Ei löydy mitään sen tuskallisempaa. Me lojumme siellä viikon, sitte viisi viikkoa. Tiedämme kuinka paljon meillä on tekemistä. Kansa janoaa valistusta. Me olemme tilaisuudessa tyydyttää sen tarpeita, ja siellä me istumme salvan takana kuin eläimet! Sehän se on niin kiusallista, sehän se kuivettaa aivan sydämen!"
"Kuka palkitsee teidät tästä?" kysyi äiti; ja huoaten vastasi hän siihen itse: "Ei kukaan muu kuin jumala! Tietysti ette usko häneen liioin?"