"Emme!" vastasi tyttö lyhyesti, pudistaen päätänsä.
"Mutta minä en usko teitä!" huudahti äiti äkkiä kiihkeällä purkauksella. Pyyhkien nopeasti hiilestä mustuneet kätensä esiliinaansa, jatkoi hän syvällä vakuutuksella:
"Ette ymmärrä omaa uskoanne! Kuinka voisitte elää sellaista elämää jota te vietätte, ilman uskoa jumalaan?"
Porstuasta alkoi kuulua lujaa askelten kopinaa ja ääniä. Äiti säpsähti tyttö hypähti nopeasti jaloillensa ja kuiskasi kiireesti: "Älkää avatko ovea! Ne ovat santarmeja; ette tunne minua. Minä kuljin väärään taloon, tulin tänne aivan tapaturmasta, pyörryin, te riisuitte minut, ja löysitte kirjat ympäriltäni. Ymmärrättehän?"
"Miksi, rakkaani, minkätähden?" kyseli äiti lempeästi.
"Odottakaa hetkinen!" virkkoi Sashenka kuunnellen. "Luulen että se on
Jegor."
Se oli Jegor, märkänä ja hengästyneenä.
"Aha! Samovari!" huusi hän. "Se on paras koko tässä elämässä, kuomaseni! Kas, te olette jo täällä, Sashenka!"
Hänen rämisevä äänensä täytti pienen kyökin. Hän riisui hitaasti pitkän, raskaan takkinsa, puhellen koko ajan.
"Tässä, kuomaseni, on tyttö, jota poliisit ovat repineet lihaan saakka. Kun vankilan hoitaja oli häntä loukannut, vakuutti hän, että hän nääntyy nälkään, ellei hän pyydä häneltä anteeksi. Kahdeksan päivää oli hän aivan syömätönnä, ja oli hyvin lähellä kuolemaa. Se ei ole hullumpaa. Hänellä täytyy olla sangen vahva pieni vatsalaukku."