"En tiennyt sitä!" vastasi äiti lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pasha ei koskaan puhu mitään itsestään."
Nyt tunsi hän vielä suurempaa sääliä tyttöä kohtaan, ja katsellen vierastansa vastustamattomalla paheksumisella virkkoi hän: "Teidän olisi pitänyt saattaa hänet kotiin."
"Mahdotonta"' vastasi Jegor tyynesti. "Minulla on kädet täynnä työtä täällä koko huomiseksi päiväksi; varhaisesta aamusta saakka on minun kulkeminen ja kulkeminen. Se ei suinkaan ole helppo tehtävä, kun minussa on tuo hengenahdistus."
"Hän on jalo tyttö!" virkkoi äiti, hiljaa mietiskellen mielessään, mitä Jegor oli hänelle puhunut. Hän tunsi itsensä loukatuksi, kun ei uutinen tullut suoraan tytöltä itseltään, eikä pojaltansa, vaan muukalaiselta, ja hän puristi huuliansa tiukasti yhteen vetäen kulmakarvojansa hyvin alas.
"Niin, jalo tyttö!" nyökäytti Jegor myöntävästi. "Hänessä on palanen aatelisnaista vielä, mutta se on haihtumassa vähemmäksi ja vähemmäksi. Te surette, huomaan, hänen kohtaloansa. Mitä se hyödyttää? Te ette löydä kyllin suurta sydäntä, jos rupeatte suremaan kaikkien meidän kapinallisten tähden, kuomaseni. Elämä ei ole tehty meille aivan keveäksi. Minulla, esimerkiksi, oli ystävä, joka palasi joku aika sitte vankeudesta. Kulkiessansa Novgorodin läpitse, odottivat vaimonsa ja lapsensa häntä Smolenskissa, ja kun hän saapui Smolenskiin, olivat he jo vankeina Moskovassa. Nyt on hänen vaimonsa vuoro mennä Siperiaan. Olla vallankumouksellinen ja samalla kertaa naimisissa, on hyvin huonoa — epämukavaa miehelle, epämukavaa vaimolle ja lopulta epäedullista myöskin itse asialle! Minulla myös oli vaimo, erinomainen nainen, mutta viisi tällaista vuotta saattoivat hänet hautaan."
Hän lopetti teelasinsa yhdellä siemauksella ja jatkoi lyhyttä kuvausta elämästänsä. Hän luetteli vuodet ja kuukaudet, jotka hän oli istunut vankeudessa ja maanpaossa, kertoi useampia tapaturmia ja onnettomuuksia, rääkkäyksistä kuolemaan saakka vankiloissa ja Siperian nälkään nääntymisestä. Äiti katsahti häneen, kuunnellen, ihmetellen yksinkertaista tapaa, jolla hän kertoi elämästänsä, joka oli niin täynnä kärsimyksiä, vainoa, vääryyttä ja ihmisten pahuutta.
Mutta palatkaamme asiaan.
Äänensä muuttui ja kasvonsa kävivät vakaviksi. Hän teki kysymyksiä millä tavoin äiti aikoi varkain saada kirjallisuutta levitetyksi tehtaaseen, ja hän hämmästyi äidin tarkoista tiedoista kaikissa yksityiskohdissa.
Sitte palasivat he taas puhelemaan vanhoja muistojansa synnyinkylässänsä. Jegor laski leikkiä ja äiti muisteli miettivästi omaa nuoruuttansa. Hänestä näytti oudolta vento epävarma pohja, joka vuoroin vaihtui kukkuloihin, joita poppelit peittivät, vavisten alituisesta pelosta, matalat petäjät ja valkoiset koivut seisomassa kukkuloiden välissä. Koivut kasvoivat hitaasti, ja seistuansa viisi vuotta vennossa, lahoisessa suossa, kuivivat ne, kaatuivat alas ja mätänivät. Hän katsahti tuohon tauluun ja hiljalleen alkoi sietämätön tuska vallata hänen mieltänsä. Eteensä ilmestyi tyttö, terävine, päättävine kasvoinensa ja pysähtyi hänen eteensä. Nyt tämä tyttö kulkee jossakin pimeässä ja lumisipaleiden seassa, yksinäisenä ja väsyneenä. Ja poikansa istuu linnassa, pienessä komerossa, rautaristikon takana. Kenties hän ei ole vielä aivan nukuksissa, kenties hän on vaipunut mietteisiin. Mutta hän ei ajattele äitiänsä. Hänellä on joku lähempänä kuin äitinsä. Raskaat, sumuiset ajatukset, kuten paksut pilviryhmät, vyöryivät hänen ylitsensä, tekivät hänet kärsimättömäksi ja pusersivat hänen sydäntänsä.
"Te olette väsynyt, kuomaseni! Menkäämme levolle", virkkoi Jegor hymyillen.