"Minulla on äiti jossakin!" virkkoi hän matalalla äänellä.
"Tiedättekö mitä tein tänään?" sanoi äiti, ja hieman punastuen ja tyytyväisyydestä väräjävällä äänellä alkoi hän nopeasti kertoa kuinka hän oli vienyt kirjallisuutta varkain tehtaaseen.
Vähävenäläinen katseli häntä hetkisen hämmästyksellä, silmät suurina; sitte purskahti hän hohkanauruun, tömistellen jaloillaan ja paukuttaen käsillään päätään, virkkoen riemulla: "Ohhoh! Tämä ei ole enää pelkkää leikintekoa! Tämä on asianajoa! Kuinka eikö Pavel tule iloiseksi! Oh, te olette oikea aarre! Hyvin tehty, äiti! Ette aavista kuinka hyvin! Se on mainion hyvä sekä Pavelille että kaikille niille tovereille jotka ovat kanssaan vankeudessa!"
Hän löi näppiä ihastuksen kuumeessa, vihelteli ja vaipui aivan kaksinkerroin sykkyrään purkaessa riemuaan. Hänen ilonsa löysi vastakaikua äidissä.
"Rakkaani, oma Andrjushani!" alkoi hän, aivan kuin olisi sydämensä äkkiä avautunut, ja virrannut keveästi syvän ilon rauhallisena sanavirtana. "Olen miettinyt koko elämäni ajan: Jesus Kristus! Minkätähden olen elänyt? Selkäsaunojenko vuoksi? En nähnyt muuta kuin mieheni, enkä tiennyt mistään muusta kuin pelosta! Tuskin huomasin kuinka Pasha kasvoi, ja tuskin tiesin rakastinko häntä mieheni eläessä. Kaikki toimeni, kaikki ajatukseni olivat keskitetyt yhteen asiaan — ruokkia elukkaani, varustaa elämäni herraa riittävällä ruualla, tyydyttäen hänen kitalakeansa, ja koettaen palvella häntä aina ajallaan, etten herättäisi hänessä pahaatuultaan, että hän jättäisi minut edes yhden kerran pieksämättä! Mutta en muista että hän ikinä säästi minua. Hän löi minua niin — ei niinkuin vaimoa kuritetaan, mutta niinkuin sellaista, jota vihataan ja inhotaan. Kaksikymmentä vuotta elin sellaista elämää, ja miten elämä kului ennen naimistani, on minulta kokonaan unohtunut. Muistan joitakuita seikkoja, mutta en saa niistä oikeaa tolkkua! Olen kuten sokea ihminen. Jegor Ivanovitch oli täällä — olemme samasta kylästä kumpikin — ja hän puhui niitä näitä. Muistan talot ja ihmiset, mutta miten he elivät, mitä he puhuivat, mitä tapahtui sille, mitä tapahtui tälle — olen unohtanut, en kykene näkemään! Muistan kiirastulen — kaksi kiirastulta. Minusta näyttää kuin olisi muisti pieksetty minusta pois, että sieluni on ollut lukittuna ja tiukasti sinetillä suljettuna. Se on tullut sokeaksi, eikä se kuule mitään!"
Hänen nopea hengityksensä oli melkein nyyhkytystä. Hän kumartui eteenpäin ja jatkoi matalammalla äänellä: "Kun mieheni kuoli, käännyin poikani puoleen; mutta hän kääntyi näille aloille, ja minut valtasi sääli häntä kohtaan, sellainen kalvava sääli — sillä jos hän hukkuisi, miten saattaisin elää yksin? Mitä kauhua ja pelkoa olen tuntenut! Sydämeni oli pakahtua kun ajattelin hänen kohtaloaan.
"Meidän naistemme rakkaus ei ole puhdasta rakkautta. Me rakastamme sitä mikä meille on tarpeellista. Ja tässä olette te edessäni. Te murehditte äitiänne. Mitä tahtoisitte hänestä? Suuret joukot menevät kärsimään koko kansan puolesta, he menevät vankeuteen. Siperiaan, ja kuolevat siellä toisten puolesta; useat heistä hirtetään. Nuoret tytöt kulkevat yksin öillä, lumessa, mudassa, sateessa. He vaeltavat seitsemän virstaa sateessa kaupungista meidän paikkaamme. Kuka ajaa heitä? Kuka pakoittaa heitä? He uskovat! Niin, aivan varmaan he uskovat, Andrjusha. Mutta tässä olen minä — enkä voi rakastaa heidän tavalla! Minä rakastan omiani, läheisiäni!"
"Voitte kyllä!" virkkoi vähävenäläinen ja kääntäen kasvonsa pois hänestä, hieroi hän päätään, kasvojaan ja silmiään lujasti tapansa mukaan. "Jokainen rakastaa niitä, jotka ovat lähinnä", jatkoi hän. "Suurelle sydämelle tuntuvat kaukana olevat yhtä läheisiltä. Te, äiti, kykenette siihen suuressa määrin. Teillä on suuri kyky äidillisyyteen!"
"Jumala suokoon!" vastasi hän tyynesti. "Tunnen että on hyvä elää tällä tavoin! Tässä olette te, esimerkiksi, jota rakastan. Kenties rakastan teitä enemmän kuin Pashaa. Hän on aina niin hiljainen. Hän tahtoo mennä naimisiin Sashenkan kanssa, eikä virkkanut siitä mitään minulle, äidilleen, ei niin halaistua sanaa."
"Se ei ole totta", ehätti vähävenäläinen, kääntäen kasvonsa pois hänestä. "Tiedän ettei se ole totta. Totta on, että hän rakastaa häntä, ja Sashenka vastaa hänen rakkauteensa. Mutta mennä naimisiin? Ei, he eivät mene naimisiin! Hän halusi, mutta Pavel — hän ei voinut, eikä hän tahdokaan!"