"Nähkääs nyt, mimmoisia te olette!" virkkoi äiti tyynesti, kiinnittäen silmänsä surullisesti ja osanottavasti vähävenäläisen kasvoihin. "Nähkääs, mimmoisia te olette! Te uhraatte omat itsenne!"
"Pavel on harvinainen, mies!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä. "Hän on raudasta tehty mies!"
"Nyt istuu hän vankilassa", jatkoi äiti miettivästi. "Se on kauheaa, se on hirmuista! Elämä ei ole enää kuten ennen, kauhu ja pelko on erilaista kuin ennen. Nyt tuntee sääliä jokaista kohtaan ja ihminen pelästyy jokaisen puolesta. Ja sydän on ihan erilainen. Sielun silmä on avautunut, se katselee ja on surullinen ja iloinen samalla kertaa. Siinä on paljon, jota en ymmärrä, sekä tunnen itseni niin katkeraksi ja loukkautuneeksi, kun te ette usko taivaan jumalaan. No niin, luulen etten voi sitä auttaa! Mutta minä näen ja tunnen että te olette hyviä ihmisiä. Ja te olette pyhittäneet itsenne ankaraan elämään kansan tähden, kärsimyksiin ja puutteisiin totuuden tähden. Totuuden, jonka puolesta taistelette, ymmärrän näin paljon: niin kauan kuin löytyy rikkaita, ei kansa saavuta mitään, enemmän totuutta kuin onnellisuutta, ei mitään! Niin se on todella, Andrjusha! Tässä minä elän keskuudessanne, kaiken tämän tapahtuessa. Joskus yöllä vaeltavat ajatukseni kauas menneisyyteen. Ajattelen nuoruuden voimaani, joka tallattiin maahan, nuorta sydäntäni, joka revittiin ja on repaleina, ja minä tunnen itseni surulliseksi ja katkeraksi itseni vuoksi. Mutta sen mukaan kuin ymmärrän elää toisia varten, näen itseni oikeassa valossa yhä paremmin ja tunnen omaa itseäni enemmän."
Vähävenäläinen nousi, ja koettaen olla raappimatta jaloillaan, alkoi hän kävellä varovaisesti edestakasin huoneessa, pitkänä, kumartuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena.
"Hyvin sanottu!" huudahti hän matalalla äänellä. "Oikein hyvin! Olipa Kerchissa nuori juutalainen, joka kirjoitti runoja, ja kerran kirjoitti hän näin:
"'Ken syyttömänä katuu, totuutta eloon auttaa.'
"Hänet tappoi Kerchin poliisi, mutta tämä ei ole pääasia. Hän tiesi totuuden ja teki paljon levittääksensä sitä kansan keskuuteen. Hän ilmoitti totuuden!"
"Tässä puhun minä", jatkoi äiti. "Puhun, enkä kuule omaa ääntäni, enkä usko omia korviani! Koko elämäni olen ollut vaiti; ajattelin aina yhtä asiaa — kuinka elää päivä loppuun kenenkään huomaamatta, jottei kukaan kajoisi minuun! Ja nyt minä ajattelen ihan kaikkea. Kenties en ymmärrä teidän asiaanne oikein hyvin; mutta kaikki ovat lähellä sydäntäni, olen suruissani muidenkin tähden ja toivon hyvää kaikille. Ja teille, Andrjusha, enemmän kuin muille."
Vähävenäläinen otti hänen kätensä omaansa, puristi sitä lujasti ja kääntyi äkkiä syrjään. Väsyneenä tunteistaan ja kiihottumisesta, pesi äiti astioita leväperäisesti; ja sydämensä hehkui rohkeutta, joka lämmitti hänen mieltään.
Kävellen edestakaisin huonetta, virkkoi vähävenäläinen: