— No älähän itke, vaari! — virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä, käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron näköisenä: — onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan…
— Pieksävät sinut siellä raajarikoksi… — sanoi vaari itkusilmin.
— Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, huudahti poika, jonkinlaisella uhmalla, — entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.
Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:
— Tahikka menen luostariin…
— Jospa vainenkin luostariin! — huokasi vaari, vilkastuen, mutta uusi yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.
Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.
— Lautta hoi!… Lautta ho-hoi! — tärisytti ilmaa joku mahtavan äänekäs kulkku.
Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten reppunsa ja sauvansa.
Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa. Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja, alkaen silmäin alta, jotka olivat selko seljällään ja ponnistuksesta vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret, paksuanturaiset rattaanpyörät, — kaikki osoitti itsetietoista kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.