— Tyhjäksikö? — virkkoi kasakka, päätään heilauttaen. — Maa antaa aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Oletkos käynyt Mustan meren maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.
Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturi-kasakkaa seisoi siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan kanteen. Lautta tärähti rantaa vastaan. Miehet horjahtivat ja päästivät köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.
— Kuumako on? — irvisti matkamies, taluttaen hevostansa lautalle ja kädellään kajoten lakkinsa laitaan.
— Huh-huh! — äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.
Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.
Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten, katsellen kasakoita.
— No, lähtäänpäs nyt! — komensi rattaiden isäntä.
— Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? — kysäisi rattaita nuuskinut.
Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt, silmäänsä sirristäen, katseli varren sisään.
— En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!