Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen liikkuen eteenpäin.
— Senkin karju! "Raatajat muka huonoja!" Ei ole mies ikinä sellaista työtä unissaankaan nähnyt! — kuiskasi vaari. — Miksikähän se Jumala antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? — Hän oli vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta vastasikin itse: — sillä tapaa Hän vaan koettelee ihmistä. Ken napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä oleman iloa eikä rauhaa elämässään.
Veteen katsellessaan tunsi Lenjka suloista huumausta. Kova virta oli väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja hän kaatui.
Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat hänelle, kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.
— Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille', niin pääset stanitsaan [kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!
Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari tuon tuostakin oli tukehtua yskästä.
Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkeassa kulkkuäänessä. Hän tuntui soluttelevan säveleitä niiinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä: missä solmu, siitä rihma poikki.
Laulu oli luonteelleen aivan samallainen kuin tuo ääretön arokin: siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.
Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari yski yhtä mittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen… Stanitsan pojat siellä taas rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta… Ei ole silloin hauska katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja haastelee niin liikuttavasi, nyyhkien aina väliin ja kertoen sellaista, missä ei ole perää eikä pontta… Kertoo, esimerkiksi, että Venäjällä kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä niitä kukaan kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan pyörälle päin. Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään nähneet. Sellaisia se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset olisivat auliimpia. Mutta mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolella maksetaan niistä 40 kopekkaa puudalta, mitäpä viisikin kymmentä, mutta täällä ei niitä kukaan osta. Täytyy näitä antipaloja, usein makuisiakin, viskata repusta arolle. Ja miksikä se vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten stanitsasta toiseen? Pysyisi edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta eipäs: tulee, kiertelee, kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois, niinkuin varas vainoojia pakoon… Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi tuon asian vaarinsa kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti vastannut:
— Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä, mitenkä paljon huolta minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on. Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua säästää raskaalta maantyöltä… Niin justiin! Pidä sinä vaan suus kiinni!