— Kerjuulleko sitä lähdettiin? — kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa yli koukistuneisin olentoihin takanansa.
— Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! — huokasi Arhippa vaari.
— Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän, missä minun kotini on; saatte tulla yöksi meille.
Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas, lyöden kylkensä rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.
— Voi sua, ukon rähjä! — murahti kasakka sääliväisesti. — No yks
kaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä
Musta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!
Hyvästi jääkää!
Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili kohti taivasta samallaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä, ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä halkeamissa.
Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.
— Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? — kysäisi vaari ja, vastausta odottamatta, lisäsi: — Paras olisi kulkea yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.
— Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa syödä… — vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.
— Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!… Entäs kun sattuu sellainen, joka ostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole. Rahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.