Hän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti puheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan seisovilleen.
— Kas niin! — jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. — Lähde nyt kotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää, kyllä minä pidän sinun puoltasi.
Ja ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään, katsahtaen ympärilleen.
— Ei tarvitse tulla… — kuiskasi tyttö, verkalleen puistellen pölyä hameestaan ja yhä nyyhkytellen.
— Lähdenpä vainenkin, vai?… julisti Lenjka, ihan valmiina toimimaan, ja painoi lakkinsa toiselle korvalle.
Nyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä saivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti maahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa silmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.
Tyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa, huokasi uudestaan ja virkkoi:
— Ei tarvitse… älä tule… Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.
Hän läksi pois, pari kertaa vilaisten vielä taaksensa,
Lenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui verkalleen, hänen huomaamattansakin, hän koukistui jälleen ja hiljeni. Sitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt käsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi Lenjka hänen jälkeensä: