— Hyvästi!
Tyttö kääntyi hänen puoleensa, astui edelleen ja katosi.
Ympärillä tuntui entistä apeammalta ja pimeämmältä. Ilta läheni, ja ilmassa asui tuo omituinen, raskas painostus, joka tietää ukkosta. Aurinko oli alhaalla, ja poppelien latvat alkoivat punertaa. Mutta illan varjot olivat kietoneet niitten oksat verhoonsa, ja siitä nuo pitkät, liikkumattomat puut kävivät entistä tuuheammiksi ja pitemmiksi. Lenjkan mielestä ne näyttivät mietiskelevän ja odottelevan jotain kauheata… Taivaskin niitten yläpuolella pimeni pimenemistään, kävi sametin-omaiseksi ja ikäänkuin laskeusi lähemmäs maata. Jostain tuolta kaukaa kuului puhetta ja tuolta kauempaa niinikään, toisaalla kajahteli laulu. Nuo äänet, hiljaiset, mutta kalseat, leijailivat ilmassa keskeymättä ja tuntuivat olevan täynnä painostusta nekin.
Yhä murheellisemmaksi kävi Lenjkan mieli, jopa rupesi poikaa hirvittämäänkin. Hänen teki mielensä mennä vaarin luo. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja läksi kulkemaan kujaa pitkin. Kerjätä ei häntä lainkaan haluttanut. Astuissansa hän tunsi rinnassaan sydämen tykyttävän niin kovin tiheään; merkillistä, kuinka häntä nyt ei olisi ensinkään haluttanut astua eikä ajatella… Mutta tyttö ei mennyt hänen mielestään. Mitenkähän hänen nyt on käynyt? mietiskeli hän. Jokohan hän nyt on tullut kotiinsa? Lieneekö se rikas? Jos hänellä on rikas koti, niin selkäänsä hän saa: kaikki rikkaat ovat saitureita. Jos hän on köyhä, niin kenties ei saakaan. Köyhissä taloissa rakastetaan lapsia enemmän, niistä kun toivotaan työntekijöitä. Ajatus ajeli toistaan, hellittämättä, ja hetki hetkeltä tuo raukaiseva, ahdistava apea tunne, joka varjon lailla liittyi hänen mietiskelyynsä, kävi yhä raskaammaksi ja sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.
Ja illan varjot ne samenivat yhä sakeammiksi ja tukauttavammiksi. Lenjkaa vastaan tuli kasakoita ja kasakattaria. He kulkivat ohitse, kääntämättä häneen mitään huomiota: he olivat jo tottuneet nälkäisten tulvaan Venäjältä. Poikakin puolestansa, väliä pitämättä, silloin tällöin vain vilkaisi himmenneillä silmillään heidän kylläisiin, kookkaisin olentoihinsa, ja kulki kirkkoa kohti, jonka risti välkkyi tuolla suoraan edessäpäin vehreitten latvain ylitse.
Tuolta kuului laitumelta palajavan karjan iloinen melu. Tuossapa jo kirkkokin, matala ja leveä, viisitorninen, kupukatot vaaleanvehreiksi maalatut. Ylt'ympäri kirkon kasvoi poppeleita, kohotellen latvojansa jo yläpuolelle ristien, joihin illan rusko valoi valoansa, ja jotka vehreäin latvain läpi kimaltelivat punervassa kullassa.
Tuollapa jo vaarikin astua vääntää kirkolle päin, selkä kyyryssä raskaan repun painosta, ja katselee ympärilleen, varjoten silmiä kädellään.
Vaarin perässä astuu raskain, huojuvin askelin kasakka, lakki syvään painettuna otsalle ja kädessä keppi.
— Tyhjäkö on pojalla reppu? — kysäisi vaari, astuen Lenjkan luo, joka oli jäänyt häntä odottelemaan kirkon aitauksen luokse. — Mutta katsos, mitenkä paljon minä olen saanut! — Ähkien hän laski maahan liinaisen, täyteen sullotun reppunsa. — Kovin ovat täällä anteliaita, ylen ovat anteliaita… Mutta mitäs sinulla on suu törössä?
— Päätä pakottaa — virkkoi poika hiljaa, laskeutuen maahan vaarin viereen, joka oli nojautunut seljin tiilikasaan ja nyt, kädellään silitteli keräämiänsä antimia, silmissä ahneus ja samalla mielihyvä.