— Mutta kylläpäs väsyttää minua kanssa!… Ei tahdo enää jalat kannattaa!… Pian tästä käydään yöpuulle. Mikäs sen kasakan nimi olikaan? sen…?
— Musta Antti.
— Musta justiin! Lähtään tästä ja kysytään tiellä, että missäkäs se Musta Antti asuu. Kas tuoltapa tuleekin tännepäin mies. Häneltä sopii tiedustaa. Jaa-a! Uhkeata on kansa täällä ja hyvin syötettyä. Eihän ne täällä muuta syökään kuin nisua. Terve, kunnon mies!
Kasakka astui aivan heidän luokseen ja verkalleen vastasi vaarin tervehdykseen:
— Terve teillekin!
Sitten hän levitti jalkansa, kiinnitti heihin suuret, ilmeettömät silmänsä ja raapaisi, sanaakaan sanomatta, niskaansa.
Lenjka katseli häntä tutkistellen, vaari räpytteli sameita silmiänsä kysyväisesti, mutta yhä vaikeni kasakka. Viimein hän pisti kielensä ulos ja rupesi sillä tavoittelemaan viiksiensä latvaa. Onnellisesti suoritettuansa tämän tempun, vetäisi hän viiksen pään suuhunsa, pureskeli sitä hetken aikaa, lykkäsi sen kielellään jälleen suusta ja katkaisi viimeinkin äänettömyyden, joka oli jo alkanut käydä väsyttäväksi.
— Tuota… käydäänpäs tästä kunnantuvalle! virkkoi hän vetelästi.
— Mitä vasten? — säpsähti vaari.
Lenjka tunsi hytkäyksen rinnassaan.