Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vaan tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä, haukkumaan heitä… Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut, kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat, niinkuin tuuli heitä heilutteleisi… kuuluu tuimain, äkäisten äänten humua… Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä, ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla… Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko varasti, poika varasti!"… Lenjka vilkaisee salavihkaa sinne päin ja huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän, ja jota oli tahtonut puolustaa… Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltä, mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi, ja neuloina ne pistelevät häntä.
Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli heittänyt tytölle.
Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään, myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyissä.
Raskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että Lenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja… Mutta poika loi mielessään esiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili nyt heitä toisiinsa… Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari tuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä tarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun kulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut tytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä…
Mutta vaari se vain ähkien puheli:
— Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!… Äsken minä rauhassa kuolisin…
— Vai niin! — huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti. — Ole vaiti! "Kuolisin", ja "kuolisin!"… Etpäs vain kuole… Varkaissa käyt! — kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, vavisten koko ruumiissaan. — Sinä vanha varas! — Haa! — ja poikanen puristi pienen kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen vaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja jatkoi, hammastansa purren:
— Lapselta varastit… Kyll' on kaunista!… Niin vanha, ja sittenkin… Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä!
Äkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro laajeni… Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi silmänräpäykseksi… Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli aron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt kiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.
Ilma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta vihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen… Sitten seurasi hiljaisuus… tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.