Lenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin olisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.
— Vaari! — kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelvossa odotellen uutta jyräystä. — Lähtään stanitsaan!
Taivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja sinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia rautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.
— Vaari! parkaisi Lenjka.
Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi lyönyt pieneen, särkyneesen kirkonkelloon.
— Mitä, poikaseni! — Hirvittääkö, vai? — virkkoi vaari käheästi, liikahtamatta.
Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui kuin olisi hän lausunut ne jollekin muulle.
Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin salaperäistä, ikäänkuin olisi se mistä varoitellut. Mutta kauempana se oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä tiheämmin leimahteli taivas.
— En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan, sade hukuttakoon ja salama kuolijaksi lyököön, — puheli ukko läähättäen. — En lähde! Mene yksin!… Tuossahan se stanitsa on… Mene!… Minä en tahdo, ettäs istut tässä… Lähde tiehesi!… Mene, mene!… Mene!
Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.