— Anna anteeksi, vaari! — rukoili Lenjka, lähennellen ukkoa.
— Vai niin!… En lähde… Enkä anteeksikaan anna… Seitsemän ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut… Kaikki yksin sinua varten… sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitä tarvitse… Minä kuolen… kuolen tuossa paikassa… mutta sinä sanot: vaari on varas… Kelle hän varastaa? Sinulle… sinulle vaan. Tuoss'on, ota… ota… Sinun elämäsi varalta… koko elämäsi varalta minä kokosin… ja varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki… Hän tietää minun varastelleen… tietää niinkin… Hän rankaisee minua. Hän ei armahda minua, vanhaa koiraa… pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet rangaissutkin minua… olethan Sinä rangaissut minua?… olethan?… Lapsen käden kautta sinä minut kuolijaksi löit!… Oikein se on, Herra!… Syystä sen teit… Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!… Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun sieluani… Voi… siinä se…
Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan rintaan kylmää kauhistusta.
Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin ankarasti ja kiireisesti, ikäänkuin jokainen niistä olisi tahtonut virkkaa maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja kaikki ne, toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain raastama taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäin sinisessä valossa, milloin vajoten kylmään, raskaasen ja synkkään pimeyteen, joka kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kankaiset tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.
Tuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa, kätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.
Lenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä syyllisyyden tunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän piti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kuin vesipisarat, valuen hänen märjistä hivuksistaan tipahtelivat niihin. Yhä hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen paljouteen.
Lenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi olevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet yksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta joka kerta kuin hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti, odotellen jotain kamalaa.
Salama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he istuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoon hyyristynyttä olentoa, joitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä…
Vaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja hengästyen.
Lenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä… Salaman sinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin pyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.