Hän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä katselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet poskilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja ulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa, hienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä häntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren kanssa.
— Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se, joka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri vaahdossa tuossa… Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa… Kenties se on hän… Kukapa sen tietää?
Tumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu siinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut esille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä valelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.
— Rahim! Kerro satu! — pyydän minä ukkoa.
— Miks niin? — kysäisee hän, kääntymättä minuun.
— Muutoin vaan. Hauska on kuulla sun satujasi.
— Jo minä ne olen kaikki kertonut sulle…
Ei ole enää. Ukko tahtoo, että minä vielä kerran pyytäisin. Minä pyydän.
— Tahdotkos, niin kerron sulle laulun? — suostuu Rahim.
Minä mielin kuulla vanhan laulun, ja hän alkaa kertoa alakuloisella resitatiivilla, koettaen säilyttää laulussa aron omituista melodiaa ja kauheasti murtaen venäläisiä sanoja. Näin hän kertoo.