I.
— Vuorelle kerran kapusi Käärme ja kosteahan kävi siellä rotkoon, kerälle kiertyi ja katsoi merta.
Taivaalla kirkas paistoi päivä, hellettä hehkui vuorten huiput, ja aallot alhaalla kiviä pieksi.
Ja vuorivirta pimeessä pauhas ja, rotkon kautta kivillä keikkuin, merta vastaan kulki.
Jo kiehui vaahto ja voimakkaana se, vuorta viiltäin ja ärjyin, ulvoin meren helmaan heittyi.
Mut rotkoon, missä keränä Käärme, putosi äkkiä Sinihaukka revityin rinnoin, veressä sulat.
Vain kerran kiljas se puotessansa ja vihassaan väettömässä rintaansa pieksi kiven kylmään kylkeen.
Säikähti Käärme, pujahti syrjään, mut näki kohta, ett' on jo linnulle hetki lyönyt.
Se ryömi runnellun linnun luoksi ja suoraan silmihin sille virkkoi:
"Joko kuolet, lintu?"