"Ma kuolen kyllä", Sinihaukka vastas ja huokas syvään. "Oli armast' elo! Ma tiedän, tunnen, mik' ompi onni… Urheesti taistelin… Olen nähnyt taivaan… Sin'et koskaan, raukka, saa nähdä sitä."
"Mitäpäs taivas?… Tyhjässä siellä ei kestäis käärme. Mun tääll' on hyvä, niin lämmin, kostee."
Näin Käärme lintua vapaata vastas, ja sydämessä se hiljaa nauroi hänen houreitansa.
Ja mietti sitten: "Jos lens tai matas, yks silti loppu: kaikk' kaatuu maahan ja tomuks saapi."
Mut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa katseensa heitti.
Kiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon umpea löyhkä.
Viimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:
"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa vasten silloin mun vihamieheni rutistaisin… Mun hurmeihini hän pakahtuisi!… Oi riemua taiston!"
Mut Käärme mietti: "Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän parkuu!"
Vapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: "Käy rotkon reunaan ja heittäy siitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes yhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa."