Vavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui kiven niljaa myöten.
Levitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas vieri.
Kivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui, ja särkyi sulat.
Ja vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos, meren helmaan heitti.
Ja meren aallot, surusta parkuin, kiviä pieksi… mut Sinihaukka ei enää koskaan meren pintaan noussut.
II.
— Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla ylhäällä tuolla?
Ja kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja auvon aatos.
"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa, jok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet taivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä sen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!"
Sanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä paisteessa päivän.