"Hei! Suur' on aro, suunnaton.
Jo rintain liekehtää!
Kuin tuul', niin raju ratsuin on,
Ja käs' on vahva tää!
"Silloin käänsi päätänsä Radda, kohottautui istumaan ja naurahti laulajaa vasten silmiä. Punaiseksi hän lensi, Zobár, kuin aamurusko.
"Hei! Orhi, taistoon tottunut,
Lähtäänkö liikkeellen?
Viel' usmissaan on aro, mut
Pian päivä kultaa sen.
"Hei! Valoa käy kohti vaan,
Kohoile korkeemmas!
Mut Kuutart' ällös koskekaan
Tuulleella harjallas!
"Niin hän lauloi. Eikä kukaan enää sillä lailla laula! Mutta Raddapa ei tuosta tuon enempää; virkkaahan vaan:
"— 'Älähän toki niin korkealle lennä, Loiko! Sattuisit putoamaan alas: nenäs löisit rapakkoon, viikses tahraisit.' Varo vaan! — Vimmastuneen katseen viskasi silloin Loiko tyttöön, mutta ei sanonut mitään. Hillitsi itsensä mies ja lauloi edelleen:
"Hei! Jos sais päivä silloin kuin
Me vielä nukuttais,
Niin häpeäänhän, harmistuin,
Me silloin suistuttais!"
"— 'Se oli laulu se!' — virkkoi Taneli. — 'En ole mointa ennen kuullut; tehköön minut piru piipuksensa, jos valehtelen!' Vanha Nur väliin viiksiänsä väänteli, väliin olkapäitään kohautteli, ja kovin meitä miellytti joka miestä Zobárin uljas laulu. Raddaa se vaan ei huvittanut.
"— 'Tuolla lailla se itikkakin kerran inui, kun koetteli matkia kotkan huutoa.' — Niin hän sanoi, ja tuntui silloin kuin olis tyttö lunta heittänyt meidän päälle.
"— 'Nyt taidat tahtoa ruoskaa, Radda!' — virkkoi Taneli ja ojensihe tyttöä kohti, mutta Zobár viskasi lakkinsa tanterelle, kasvot mustina kuin maan multa.