"— 'Seis, Taneli! Teräksestä suitset — suuhun tulisen ratsun! Anna tyttösi emännäksi mulle!'
"— 'Kuules poikaa!' — naurahti Taneli. — 'Ota vaan, jos tahdot ja saat!'
"'No, impi, kuulehan minua hiukkanen äläkä röyhentele! Olen minä maailmassa tyttöjä nähnyt, ylen olen paljon nähnytkin, mutta ei ole kenkään vielä sisimpiini satuttanut, niinkuin sinä. Voi sua Radda! Jo veit kuin veitkin vangiksi miehen sydämen! No niin! Kukapa se kohtalonsa karttanee? Ei ole ratsua niin rajua, jolla omalta itseltä karkuun pääsisi! Emännäkseni sinut otan Jumalan edessä, omantuntoni ja isäsi edessä, ja kaiken tämän väen edessä. Mutta varo, älä minun tahtoani vastusta; vapaa mies olen yhä edelleen ja teen niinkuin tahdon!' — Zobár astui hänen luokseen, hammasta purren ja silmät säihkien. Jo ojensi kätensä hänelle. Kas niin, arvelimme me, jo suisti, tyttö kuin suistikin rajun aroratsun! Mutta annahan, kun äkkiä mies levittää kätensä ja kaatuu takaraivolleen maahan!…
"Mitä ihmeitä? Niinkuin olisi luoti käynyt sydämeen. Radda, katsos, oli heittänyt hihnaisen paimenruoskan hänen jalkainsa ympäri ja nyäissyt siitä. Se se Zobárin kaasi.
"Mutta tyttö se jälleen on maassa seljällään; ei liiku eikä puhu, naurahteleehan vain. Mitähän tuosta tuleekaan? arveltiin me, mutta Loiko se istuu maassa ja päätään pitelee, niinkuin pelkäisi sen siihen paikkaan halkeavan. Sitten hän nousi hiljalleen ja läksi ulos arolle, katsahtamatta kehenkään.
"— 'Käypäs peräämään miestä!' — kuiskasi minulle Nur. — Ja niin minä läksin hiipimään Zobárin jälkeen yön pimeässä. Sellainen oli asia, kotkaseni!'
Makar kopisti porot piipustansa ja alkoi panna pesään uutta tupakkaa. Minä kiersin nutun tiviimmästi ympärilleni ja siinä pitkälläni katselin hänen vanhoja kasvojansa, helteen ja ahavan paahtamia. Synkkänä ja ankarana hän pudisteli päätänsä, jotain jupisten itseksensä; tuuheat, harmaat viikset elähtelivät, ja tuuli tuiverteli hivuksia hänen päälaellansa. Hän muistutti vanhaa tammea, ukonnuolen kärventämää, mutta yhä vieläkin vankkaa, juurevaa ja voimistaan ylpeätä. Meri piti edelleen kuiskettansa rannan kanssa, ja tuuli se yhä kanteli tätä kuisketta ulos avaralle arolle. Nonka ei laulanut enää, mutta taivaalle kasaantuneet pilvet tekivät yön entistänsä synkemmäksi ja kamalammaksi.
"Loiko kulki verkalleen, laahustellen, pää painuksissa ja kädet riipuksissa kuin kaksi velttoa ruoskansiimaa. Päästyään notkoon puron reunalla, hän istahti kivelle ja huokasi, ja niin huokasi mies, että ihan minua sydämestä otti, — niin kävi säälini häntä. En kumminkaan astunut hänen näkyviinsä. Eihän sitä sanalla toisen surua hälvennä, vai mitä? Sepä se! Istuu sitten tunnin, istuu toisen, jopa kolmannenkin, eikä liikahdakaan, yhä vaan istuu.
"Minä piilin heinikossa, vähän matkan päässä. Yö oli valoisa, kuu heitteli hopeitansa yli avaran aron. Kauaksi näki nyt joka haaralle.
"Äläs huoli: äkkiä astuu Radda kiirein askelin leiristä päin.