— Paljonko sulle annettiin? — kysyi hän huomattuaan, ettei Tshelkash aio alottaa puhetta.
— Täss' on! — sanoi Tshelkash ojentaen Kaaproa kohti jotain, minkä oli vetänyt taskustansa.
Kaapro näki vesikaarenkarvaisia seteleitä, ja kaikki hänen silmissään pukeutui vesikaarenväriseksi.
— Kappas! — Ja minä kun ajattelin, että valehteleehan se mies!…
Mitenkäs paljon siinä on?
— Viisisataaneljäkymmentä! Aika sieppaus!
— Jaa-a! — kuiskasi Kaapro, ahnaasti seuraten silmillään viittäsataaneljääkymmentä, niitten taas pujahtaessa taskuun. — Hohhoo! Olispa minulla semmoinen kasa! — Hän huokasi raskain mielin.
— Nyt pidetään lystiä, poika ressu! — huudahti Tshelkash ihastuksella. — Huimat pidetään pidot!… Ole huoleti, osas saat sinäkin… Neljäkymmentä saat! Kuulethan! Piisaako? Tahdotko, niin heti rahat lautaan!
— No, jos tuota… sinun passaa, niin miks'ei! Otannan minä.
Kaapro vapisi odotuksesta ja samalla jostain muustakin rinnassaan pistävästä ja ahdistavasta tunteesta.
— Ha-ha-haa! Voi sua, penteleen pentu itseäsikin! Vai "otanhan minä"! No ota, veikkonen, ole niin hyvä! Pyydän nöyrimmästi, ota! En näet tiedä, minne panen tällaisen raharöykkiön. Kevennä, veikkonen, kuormaa, ota, he!