Tshelkash ojensi Kaaprolle muutamia punalaitaisia seteleitä. Toinen otti ne vapisevin käsin vastaan, heitti soutamisen sikseen ja rupesi kätkemään seteleitä syvälle poveensa, ahnaasti siristellen silmiänsä ja haukkoen, puhallellen ilmaa, niinkuin olisi niitä varia juonut. Tshelkash seurasi hänen liikkeitään naurusuin. Mutta Kaapro oli jälleen tarttunut airoihin ja souti nyt hätäisesti, tempomalla, ikäänkuin mitä säikähdellen ja luoden silmänsä alas. Miehellä hytkähtelivät sekä hartiat että korvat.
— Kyll' olet ahne!… Ei se tiedä hyvää… Vaikka mitäpä minä tuosta!… Talonpoika… — virkkoi Tshelkash mietteissään.
— Niin, aatteles, mitä kaikkea rahalla saa! — huudahti Kaapro, äkkiä lehahtaen kiihkoihinsa. Ja sitten hän alkoi puhua elämästä maalla rahallisna ja rahatonna. Hän puheli katkonaisesti, hätäillen, ikäänkuin tavoitellen ajatuksiansa ja lennosta sieppaillen sanoja… Kun on rahaa, niin on arvoa, kaikkea yltäkyllin, elämä vapaata, iloista!…
Tshelkash kuunteli häntä tarkasti, kasvot ankarina ja siristetyissä silmissä joku aie. Tuontuostakin hän myhähti tyytyväisenä.
— Perillä ollaan! — keskeytti Tshelkash äkkiä Kaapron puheet.
Aalto kohotti samassa venettä ja työnsi sen somasti hiekkaan.
— No nyt on asia lukossa, veikkonen. Vedetään vaan vene rannemmas, jottei aallot sitä vie. Kylläpähän tulevat perimään. Ja nyt on meillä ero edessä. Kaupunkiin on tästä kahdeksan virstan verta. Sinne kai sinä taaskin, vai mitä?
Tshelkashin kasvoilla leijui vielä hyväntahtoinen, salaperäinen hymy. Päältäpäin näki, että hän mietti mielessään jotain hauskaa hänelle itselleen ja odottamatonta Kaaprolle. Hän pisti käden taskuunsa ja kahisteli siellä seteleitä.
— En, en minä kaupunkiin mene… Minä… — Kaapron oli vaikea puhua, niinkuin olisi mikä salvannut henkeä häneltä. Hänessä kihisi kokonainen parvi toivomuksia, sanoja, tunteita, mutta ne nielivät toisiansa ja polttivat häntä kuin tulella.
Tshelkash katseli häntä kummastellen.