Toinen pyyhkäisi kasvonsa nöyrästi hihallaan, supattaen:
— Tee vaikka mitä! En sano sanaakaan. Anna Jumalan tähden minulle anteeksi.
— Katala raukka! Et osaa kunnon lailla konnakaan olla!… — huusi Tshelkash halveksien, repäisi nuttunsa alta kaistaleen paitaansa ja alkoi sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain hammasta kiristäen, sitoa sillä päätänsä. — Otitko rahat? — sähähti hän hampaittensa välistä.
— En ole ottanut, veli hyvä! En huoli niistä! Ei niistä ole kuin turmioksi.
Tshelkash pisti kätensä nuttunsa taskuun, veti sieltä ulos setelitukun, pisti yhden vesikaarenkarvaisen takaisin taskuun ja viskasi muut Kaaprolle.
— Tuoss' on, ja mene matkaas!
— Enkä ota, veli. Mahdotonta! Anna anteeksi!
— Ota nyt! kiljaisi Tshelkash, kauheasti väännellen silmiänsä.
— Anna anteeksi ensin! Sitten otan… — sanoi arasti Kaapro ja heittäysi Tshelkashin jalkain juureen kostealle hiekalle, johon sade rankkana rapisi.
— Älä valehtele, roisto! Otat kyllä! — virkkoi Tshelkash lujasti. Ponnistellen hän tarttui toisen tukkaan, kohotti hänen päätänsä ja työnsi hänelle rahat vasten kasvoja.