— Minulla oli se kunnia.
Hän puhui kimeällä äänellä. Hänen huulensa olivat ohuet ja pienet, mustat viikset eivät riittäneet peittämään niiden alituista hymyä, joka teki vastenmielisen vaikutuksen, sillä tunsin, että sen takana piili karvaita, minulle aijottuja sanoja. Mutta olin liian hyvällä tuulella pysähtyäkseni sen pitemmältä tutkimaan tuota piirrettä seuralaisessani ja varjona vilahtaen silmiini se katosi tiehensä itsetyytyväisyyteni kirkkauden edessä. Kulin hänen rinnallaan ja odottelin, mitä hän sanoisi ja salaa toivoin, että hänkin ottaisi puheeksi ne hauskat hetket, jotka minulla sinä iltana oli ollut. Ihminen on ahne, sillä kohtalo ei hymyile hänelle liian usein herttaisesti.
— Tuntuuko hyvältä tuntea olevansa jotain muista poikkeavaa? — kysyi toverini.
Kun en huomannut hänen kysymyksessään mitään erityisempää, myönsin sen heti.
— Ha, ha, haa! — nauroi hän kolkosti ja hieroi hermostuneesti luisevia sormiaan.
— Olette hauska mies, — sanoin närkästyneenä naurusta.
— Aivan oikein, olen hauska mies, — vakuutti hän hymyillen ja päätään kiekauttaen. — Sitä paitsi hyvin utelijas. Tahdon aina tietää, — ja aina tietää kaikki — se on alituinen pyrkimykseni ja se pitää minussa vireillä reippautta ja rohkeutta. Nytkin haluan tietää, mitä menestyksenne teille maksaa?
Katsahdin häneen ja vastasin vastenmielisesti:
— Kuukauden verran työtä… ehkä hiukan enemmänkin…
— Aaa! — keskeytti hän innokkaasti. — Hiukkasen työtä ja sitte pieni määrä elämän kokemusta, joka aina on jonkun arvoinen… Se ei kuitenkaan ole suurenarvoinen, koska niin vähällä hinnalla saavutatte semmoisen tunnustuksen, että tänä hetkenä tuhannet ihmiset elävät teidän aatteissanne teostanne lukemalla. Ja sitte vielä toivotaan, että aikaa myöten ehkä… ha, ha, haa… Kaikesta tästä voisi antaa enemmän, paljoa enemmän sitä, kuin mitä te meille olette antaneet. Eikö totta?