"Katselkaa Tanjaa tarkasti, — hän on kohta täällä!" sanoi hän. Joku toinen virkahti säälivällä äänellä:
"Nähneekö tuota silmillä?"
Sitte me taasen rupesimme riitelemään, kiukkuisesti ja rähisten. Tänään vihdoinkin saisimme tietää, kuinka puhdas ja lialle vastustuskykyinen oli se astia, johon olimme kätkeneet paraan, mitä omasimme. Vasta tänä aamuna oikein tunsimme, että pelasimme korkeata peliä ja että tämän puhtauskokeen kautta saattaisimme menettää epäjumalamme ainiaaksi. Joka päivä olimme kuulleet, että sotamies ahdisteli yksipäisesti Tanjaa, mutta miten olikaan, ei kukaan ollut tullut kysyneeksi tytöltä, miten hän suoriutui taistelussa. Joka aamu säännöllisesti, kuten ennenkin, oli hän saapunut rinkilöitänsä noutamaan, ollen aina entisen kaltainen.
Myöskin tänä päivänä kuulimme hänen äänensä:
"Vankiraukat! Minä olen täällä…"
Kiiruhdimme avaamaan, mutta kun hän tuli sisään, otimme me hänet vastaan — vastoin tavallisuutta — vaijeten. Tirkistelimme lakkaamatta häneen emmekä tienneet mitä meidän tuli sanoa taikka kysyä. Synkässä rivissä, sanaa sanomatta seisoimme Tanjan edessä. Hän silminnähtävästi hämmästyi tästä tavattomasta vastaanotosta; — vilahdukselta huomasimme, että hän kalpeni, kävi levottomaksi ja hämilleen sekä vihdoin kysyi pakollisella äänenpainolla:
"Mika teidän on?… Minkätähden olette niin merkillisiä?"
"Entä itsesi?" kysyi paistaja synkästi.
"Minunko? — mikä minun olisi?"
"E-ei… mikään…"