Juutalaisen nimi oli oikeastaan Chaim Aaron Purwitz, mutta yleisesti häntä sanottiin vain Kainiksi. Tämä nimitys oli näet yksinkertaisempi ja soi ihmisten korvissa enemmän tutunomaiselta; sitäpaitsi se oli paljo loukkaavampi kuin edellinen. Vaikka tällä nimellä ei ollut vähintäkään vastinetta tuossa kaiskerassa, voimattomassa ja pelonalaisessa olennossa, olivat kaikki kuitenkin lujasti vakuutettuja, että he olivat osanneet antaa hänelle sekä ruumiin että sielun ominaisuuksiin nähden oikein luonteenomaisen nimen, samalla kuin he olivat saattaneet hänet katkeran häväistyksen alaiseksi.

Kain eli sellaisten ihmisten joukossa, jotka kohtalo oli viskannut karille, ja tämmöinen väki saapi aina nautintoa toisten pahoin kohtelemisesta. Sitä he ymmärtävätkin tehdä erinomaisesti, varsinkin jos he tällä tavoin voivat kostaa heitä itseään kohdanneen vääryyden. Olihan niin vaaratonta solvaista Kainia! Kun he ilvehtivät hänen kanssaan, hymyili hän vaan, ikäänkuin tuntien itsensä syylliseksi, ja monasti hän saattoi itsekin säestää ivailua, niinkuin tahtoisi hän etukäteen maksaa häijyille pilkkakirveille palkan siitä, että hän sai elellä heidän joukossaan.

Itsestään on selvää, että Kain oli kaupustelija. Hän kulki pitkin katuja puulaatikko ryntäillään ja ilmoitteli tavaroitaan huutaen imelällä, mairittelevalla äänellä:

"Kengänmustetta! Tulitikkuja! Nuppineuloja! Hiusneuloja! Koristeita!
Rihkamata kaikellaista!"

Vielä on minun mainittava eräs luonteenomainen piirre hänen ulkomuodossaan: hänen korvansa olivat pitkät ja harrottavat ja nytkivät lakkaamatta suonenvedontapaisesti niinkuin pelästyneellä hevosella.

Kain harjotti liikettään "jyrkkäyksen" luona — paikka, joka sai tehdä kokoushuoneen virkaa kaikille mahdollisille retaleille, niin sanoakseni kaupungin väestön pohjasakalle, ja sen muodosti kaita sola vanhojen, korkeiden, synkkien talojen välissä. Majataloja, kapakoita, leipurin myymälöitä, hedelmäpuoteja, ryysykauppiaiden kojuja j.m.s. nähtiin täällä vieretysten. Asujamina oli kaikenkaltaisia veijareita, varastetun tavaran kätkijöitä, pikkurihkaman kaupustelijoita, ruokatavara-kauppiaita y.m. samantapaista mitä kirjavinta väkeä. Tässä solassa oli aina hyvin varjoisata — huoneiden korkeuden vuoksi — paljo likaa ja paljo päihtyneitä. Kesäisin vallitsi täällä aina läpitunkeva löyhkä, joka syntyi pilaantuneista ruokatavaroista ja sikunavedestä. Ainoastaan aamusella heitti aurinko tänne pikaisen, varovaisen silmäyksen, ikäänkuin peläten saastuttavansa säteitään sen loassa.

Mainittu sola sijaitsi vuoren rinteellä jonkun matkaa suuresta virrasta, ja se oli alinomaa täynnä laivatyömiehiä, lastaajia ja merimiehiä, jotka kuuluivat lähellä oleviin höyryaluksiin. Tänne he poikkesivat kaulaansa kastamaan ja huvittelemaan omalla tavallaan ja täällä odottelivat varkaat yksinäisissä nurkissa ja komeroissa, kunnes he tulivat niin humalaan, että mukavasti voi siepata heiltä yhtä ja toista. Aivan katukäytäväin vieressä oli lihapullan-myyjätärten ruukkuja sekä piirakka- ja leivoskauppiaiden altaita. Työmiehet, joita virtasi tänne alhaalta rannasta, ahmivat mielellään näitä lämpimiä ruokia, juopuneet miehet noituilivat ja laskettelivat rivoja laulujaan, kauppiaat ylistelivät tavaroitaan läpitunkevalla äänellä ja pienet ajopelit, joiden omistajat vakoilivat tilaisuutta joihinkin ansioihin, tunkeutuivat vaivaloisesti tiheiden myyjä ja ostajaparvien läpi. Mitä sotkuisin äänten hälinä täytti kapean solan ja kierteli pitkin likaisia seiniä, jotka rapistuneine kalkkipintoineen ja suurine homepilkkuineen tarjosivat sangen epämiellyttävän näyn.

Tässä alhossa, jonka muodosti elävä lika, huumaava melu ja rivot sanat, puikkelehti joukko lapsia edestakaisin — eri-ikäisiä, mutta kaikki yhtä siivottomia, nälistyneitä ja turmeltuneita. Aikaisesta aamusta iltamyöhään vetelehtivät he täällä ympäri, elivät kaupustelijaeukkojen anteliaisuudesta tahi omain, pienten käsiensä näppäryydestä ja nukkuivat yönsä jossakin nurkassa, porttikäytävässä, piirakkakauppiaan jauholaatikkojen alla, kellariluukkujen syvennyksissä. Mutta jo auringonnoususta asti olivat nämä risataudin surulliset uhrit taas jaloillaan varastaakseen jostakin muutaman ruokapalan tahi kerjätäkseen kauppiailta semmoista, mikä oli kelpaamatonta myytäväksi. Kelle kuuluivat nuo lapset? Kaikille ja ei kellekään…

Tässä vähän miellyttävässä korttelissa kuljeskeli siis Kain päivän toisensa perästä, ilmoitti huutaen tavaroitaan ja myi niitä solan naisille. He lainasivat häneltä 20 kopeekan lantin pariksi tunniksi ehdolla, että he antaisivat hänelle takaisin 22 kopeekkaa, ja he pitivät aina täsmällisesti sanansa. Muillakin aloilla kehitti Kain affääritoimensa sangen laajaksi. Hän osti juopoilta työmiehiltä heidän paitojaan, lakkejaan, saappaitaan, harmonikkojaan, naisilta heidän alusliivejään, hameitaan ja halpoja koristeitaan ja jätti taasen kapineet takaisin käteistä maksua vastaan tahi myi ne, jos ei niitä lunastettu, parin kopeekan voitolla. Sen vuoksi täytyi hänen lakkaamatta pitää hyvänään haukkumasanoja ja tuuskauksia ostajapiirinsä puolella, ja välistä häneltä varastettiinkin. Hän ei kuitenkaan koskaan valittanut tämmöistä kohtelua, vaan otti sen aina vastaan tuskallisella, suopealla hymyllä.

Ei ollut aivan harvinaista, että hänen niskaansa jossakin pimeässä nurkassa hyökkäsi pari kolme nälkäistä tai humalaista roistoa, joille murha ei suuria merkinnyt. Silloin hän ryömi heidän jalkoihinsa ja, joko heidän nyrkkiensä tai pelkän pelästyksen vaikutuksesta, kaivoi suonenvedontapaisesti taskujaan ja pyyteli vapisevalla äänellä: