"Älkää ottako kaikkia, herraseni, hyvät herrat! Kuinka minä sitte voin tehdä kauppaa?"
Ja taas vääntyi hänen naamansa tuohon ainaiseen, tuskalliseen hymyyn.
"No, älä sentään nau'u noin hirveästi. Työnnäs tänne kolmekymmentä kopeekkaa…" vastattiin silloin; "hyvät herrat" käsittivät hyvin, ett'ei lehmältä pidä kiskoa koko utareita jos mieli vielä toistekin saada maitoa.
Saattoi tapahtua, että Kain sellaisen hyökkäyksen jälkeen muitta mutkitta nousi pystyyn ja ystävällisesti liittyi niiden roistojen joukkoon jotka juuri olivat ryöstäneet hänet, sekä astuskeli nauraen ja pakisten heidän rinnallaan, sill'aikaa kuin he tekivät pilaa hänestä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoa vaikutus, jonka voi huomata tällaisen seikkailun perästä oli se, että hän näytti entistäkin surkeammalta: mutta siinäpä olikin kaikki.
Omain uskolaistensa kanssa ei Kain ollut parhaissa väleissä. Ani harvoin nähtiin hänet yhdessä jonkun juutalaisen kanssa, ja silloinkin saattoi huomata, että he ottivat hänet vastaan kopeasti ja halveksien. Solassa tiesi huhu kertoa, että Kain oli julistettu pannaan, ja pitkään aikaan ei naisväki "jyrkkäyksessä" käyttänyt hänestä muuta nimeä kuin "kirottu".
Joka tapauksessa oli tämä vain tyhjää huhua, vaikka Kain selvään ilmaisi omaavansa lahkolaisten mielipiteitä. Niinpä hän m.m. rikkoi sabbatin pyhittämiskäskyä vastaan, eikä myöskään noudattanut säädöksiä ruokailujärjestyksestä. Jos häneltä tiedusteli asiaa, kääriytyi hän vaan kokoon keräksi ja nauraen lasketteli kompasanoja, mutta ei milloinkaan antautunut lähemmin selvittämään maamiestensä uskoa ja elämäntapoja.
Itse lapsiraukatkin tuossa solassa ahdistelivat häntä ja viskoivat likalönttejä, appelsiininkuoria ja kaikkea muuta mahdollista voidetta hänen laatikkoonsa tai selkäänsä. Hän koki ystävällisillä sanoilla puolustautua heidän häijyiltä elkeiltään, mutta useimmiten hän pakeni heitä tungokseen, minne he eivät häntä seuranneet, peläten sotkeutuvansa muiden jalkoihin.
Näin vietti Kain elämäänsä. Kaikki hänet tunsivat ja kaikki häntä vainosivat. Hän hoiti kauppatoimiaan, vapisi myötäänsä pelosta ja naureskeli lakkaamatta, kunnes onni eräänä päivänä hymyili hänellekin.
* * * * *
Jokaisella maailman nurkalla on hirmuvaltijaansa. "Jyrkkäyksessä" näytteli sitä osaa Artem, jättiläisvartaloinen nuori mies, jolla oli paksun, mustan kiharatukan verhoama pallopyöreä pää. Nuo pehmeät hiukset valuivat omituisina rengasmaisina suortuvina alas otsalle ja komeille samettimaisille kulmakarvoille, jopa ulottuivat aina suuriin, ruskeihin, soikeihin silmiinkin, joissa alituiseen oli öljymäinen kosteus. Nenä oli suora, säännöllisesti antiikkimuotoinen; meheviä, punaista huulia varjostivat paksut, mustat viikset. Noita pyöreitä, tummia, puhdasihoisia kasvoja saattoi sanoa suorastaan kauneiksi niiden erinomaisen säännöllisyyden vuoksi; ja tähän omituiseen kauneuteen soveltuivat nuo kosteat, ikäänkuin verhotut silmät mainiosti. Leveine rintoineen, pitkine, hyvin muodostuneine vartaloineen ja tahdottomasti itsetietoinen hymy huulillaan, oli hän "jyrkkäyksessä" kauhuna miehille ja ihastuksena naisille. Suurimman osan päivästä vietti hän makaamalla jossain auringonpaisteessa — laiskana, mahtavana möhkäleenä, imien sisäänsä ilmaa ja auringonpaistetta pitkissä hengenvedoissa, jotka panivat tuon voimakkaan rinnan nousemaan ja laskemaan tasaisen tahdikkaasti.