Hän saattoi olla noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Kolme vuotta sitte oli hän tullut kaupunkiin Promfinon kylästä kotoisin olevan rantatyömies-joukon mukana, ja sitte, laivaliikkeen Volgalta tauottua, jäänyt sinne talveksikin, syystä kun oli tehnyt sen huomion, että hän kauneutensa ja ruumiin voimainsa vuoksi saattaa viettää hauskempiakin päiviä kuin tehdä työtä. Tuosta laiskasta talonpoikaispojasta ja laivanlastaajasta oli tullut sangen mieluinen suosikki "jyrkkäyksen" ruokakauppiattarille, torimatammeille ja muille kaunottarille, ja tämä elinkeino antoi Artemille tarpeellisen määrän ruokaa, paloviinaa ja tupakkaa; muita toivomuksia hänellä ei ollutkaan, joten hänellä siis oli sangen suloiset päivät. Naiset riitelivät, tappelivat ja panettelivat toisiansa sekä saivat miehiltänsä ja rakastajiltansa selkäänsä Artemin vuoksi, mutta hän oli välinpitämätön kaikelle — makasi vain ja venyttelihe auringon paisteessa kuin kissa sekä odotteli siksi, kunnes ne harvat tarpeet, joita hänellä oli, vaativat tyydyttämistä. Tavallisesti makaili hän ylhäällä sillä mäellä, jonka rinteessä kuja sijaitsi. Sieltä näki hän joen suoraan edessänsä, ja sen toisella puolen näkyi, niin laajalta kuin silmä erotti, tasankomaata, jonka sileätä viheriää pintaa siellä täällä särkivät harmaat pilkut, jotka olivat kyliä. Siellä kaukana oli aina niin tyyntä, valoisaa ja raitista. Ja kun Artem käänsi kasvonsa vasemmalle, saattoi hän luoda yleissilmäyksen kujasensa päästä päähän ja seurata sen ihmisvilinää. Ja jos hän lähemmin sitä tarkkasi, niin saattoi hän erottaa tungoksessa erityisiä, tunnettuja henkilöitäkin. Hän kuuli kujasta nälkäisen kiljunnan ja ajatteli siinä sivussa omia ajatuksiansa. Joka paikassa hänen ympärillänsä vuorella kasvoi tiheätä ruohoa; pari laihaa koivua ja raastettua seljapensasta pyrki myöskin ylöspäin. Kujan tyhjäntoimittajilla velikultasilla oli täällä tapana nukkua pois humalansa, pelata korttia, järjestää vaatteensa sekä levätä työstä taikka tappeluista väsyneinä.
Artemista ei oikein pidetty siinä seurassa. Hän oli tavattoman väkevä ja haki usein riitaa — ja sitäpaitsi hän, velikultien mielestä, ansaitsi ruokansa liian helposti ja mukavasti. Se kävi heille kateeksi, ja vieläkin sitä enemmän siitä syystä, kun Artem ei koskaan aikonutkaan jakaa saaliistaan muille. Ylipäänsä olivat Artemin seuraelämälliset tunteet sangen vähän kehittyneet. Kun toiset lähestyivät häntä ja rupesivat puhelemaan, vastasi hän juuri, mutta itse ei hän milloinkaan alottanut keskustelua. Jos tuttavat häneltä pyysivät rahaa paloviinansa ostoon, antoi hän hiukan, mutta ei koskaan tarjonnut mitään omasta alotteestaan. Kumminkin vallitsi tämän laatuisen väen keskuudessa vanhuudestaan semmoinen tapa, että jokainen ansaittu kopeekka piti yhteisesti syödä ja juoda.
Tänne ylös tuotiin Artemille heiltä tiedonantoja. Niitä kulettivat pienet, likaiset, seitsemän, kahdeksan, korkeintaan kymmenen vuoden ikäiset rääsyihin puetut pojat ja tytöt, jotka pitivät tehtäväänsä sangen tärkeänä ja sen vuoksi salaperäisen näköisinä kuiskasivat hänelle:
"Kulta setä Artem, minä tuon terveisiä täti Marjalta ja ilmoitan, että hänen miehensä on matkustanut pois, jonka vuoksi sinun pitäisi vuokrata vene ja mennä sillä hänen kanssaan joen yli niityille…!"
"Vai niin", sanoi Artem verkalleen, ja hänen kauniit silmänsä hymyilivät ikäänkuin sumuharson läpi.
"Mutta sinun pitää tehdä se oikein varmasti…!"
"Voinhan minä sen… ja… mutta sano… kuka Marja täti se on?"
"No, hän räämäpuodista…" vastaa pieni lemmen sanansaattaja nuhtelevasti.
"Räämäpuodistako, rautakaupan vierestäkö?"
"Aivan niin… Anishja Nikolajevnan rautakaupan vierestä… tiedäthän sinä sen!"