"Tiedän, kyllä tiedän pieni veliseni. Olen vain olevinani niinkuin en muka tietäisi… huvin vuoksi… Luonnollisesti tunnen minä täti Marjan!"
Mutta pikku sanansaattaja ei ole vieläkään tyytyväinen, hän tahtoo ajaa asiansa oikein uskollisesti ja selittää sen vuoksi vielä lisäksi: "Marja, tiedäthän… se pieni, punakasvoinen, kalapuodin takana…!"
"Tiedän, tiedän — kalapuodin takana sinä pieni pilkkakirves! En minä häntä muiden kanssa sekoita! Vie terveisiä ja sano Marja tädille, että minä tulen. 'Hän tulee' sano niin… ja nyt mene tiehesi!"
Mutta pikku posteljooni ei ole vieläkään valmis.
"Hyvä setä Artem, anna minulle lantti!"
"Lanttiko? Mutta jos ei minulla olisikaan!" sanoo Artem ja alkaa molemmin käsin kaivella laajojen housujensa taskuista. Hän löytää sieltä aina hiukan. Tyytyväisesti naurahdellen lähtee rakkauden sanansaattaja kertomaan rakastuneelle puotirouvalle, että asia on ajettu, sekä saa sitte palkinnon häneltäkin. Tämä pikku väki tuntee hyvin rahan arvon ja tarvitsee sitä ei ainoastaan naukuvan vatsansa tyydyttämiseen, vaan myöskin paperossien ostoon sekä omien pienten sydän-asiainsa järjestämiseen.
Semmoisen kohtauksen jälkeisenä päivänä oli Artem tavallista jurompi ja umpimielisempi sekä näytti entistä muhkeammalta tuossa harvinaisessa kauneudessaan, joka muistutti väkevää, mutta samalla rauhallista eläintä. Siten, huolimatta kaikesta kateudesta, kilpakosijoista ja mustasukkaisista naisista, kului hänen elämänsä häiritsemättömän levollisesti nyrkkiensä mahtavan voiman turvissa.
Joskus kuitenkin näkyi hänen kauneissa, ruskeissa silmissään jotain, mikä muistutti uhkaavasta pilvestä; nuo sametin hienoiset silmäkulmat rypistyivät silloin kolkosti ja auringon paahtaman otsan jakoi kahtia syvä varjo. Artem nousi makuupaikaltaan sekä astuskeli verkalleen kujaa kohden; jota lähemmäksi hän saapui vilinää sitä pyöreämmiksi ja laajemmiksi kävivät hänen silmäteränsä ja sitä kiihkeämmin nykkivät hänen hienot sieramensa. Vasemmalla olkapäällä riippui keltainen sarkanuttu, jota vastoin oikeaa olkapäätä peitti ainoastaan paita, joten selvästi esiintyi lihasten mahdottoman suuri voima. Saappaista ei Artem huolinut, vaan kävi aina niinivirsuissa; hienot, valkoiset jalkarievut, joita piti koossa aistikkaasti kiedottu nauha, sallivat muhkeiden pohkeiden tulla täydellisesti näkyviin. Hitaasti, ikäänkuin suuri myrskypilvi, liikkui Artem eteenpäin.
Jyrkkäyksessä tunnettiin hänen tapansa ja voitiin siis jo kasvoista nähdä, mitä häneltä oli odotettavissa. Varoittava kuiskaus kulkee väkijoukon päästä päähän:
"Artem tulee!"