Pelokkaasti jätetään tie auki hänelle, tavara-altaita siirretään ja kattiloita sekä maljoja täynnä lämpimiä ruokia, korjaillaan syrjään, hymyillään mielinkielisesti ja tervehditään… Kaikki pelkäävät häntä. Mutta tämän huomaavaisuuden ja kunnioituksen keskitse kulkee hän kolkkona, äänettömänä ja kauniina, ikäänkuin suuri metsäeläin.
Nyt kolhasee hän jalallaan vatia, jossa on suolia, maksoja ja keuhkoja, niin että koko herkut vierähtävät likaiselle tielle. Kauppuri kirkuu ja manaa kerrassaan epätoivoisena.
"Kuka käskee olla tiellä?" sanoo Artem levollisella äänellä, joka ei ennusta hyvää.
"Ei tässä ole sinun tiesi, senkin härkä!" ulvoo kauppuri.
"Mutta jos minä nyt haluan kävellä tästä!"
Artemin kasvolihakset vetäytyvät kokoon uhkaavasti ja silmät hehkuvat kuin tulistetut rautanaulat. Kauppuri näkee sen ja änkyttää nyt aivan hämillään:
"Eikö katu ole tarpeeksi leveä sinulle?"
Artem lähtee hitaasti eteenpäin. Kauppuri pistäytyy lähimpään teeravintolaan ja hankkii sieltä lämmintä vettä, jolla pesee tavaransa sekä huutaa taasen viiden minuutin kuluttua niin että koko kuja kajahtelee:
"Maksaa! Keuhkoja! Sydäntä! Aivan tuoretta! Lämpöisiä ja maukkaita! Ohoi, herra merimies… komea kieli viidestä kopeekasta! Eikö saa olla kurkkua, äitiseni? Kuka haluaa lämmintä sydäntä? Maksaa! Keuhkoja…!"
Äänien hurja sekasotku sekä mädänneiden ruokatavarain, paloviinan, hien, tervan, sipulin ja kalan inhottava haisu lainehtii lakkaamatta edestakaisin kujassa. Se on täynnä kirkuvia, kaupustelevia, nauravia ihmisiä. Korkealla yläpuolella kimaltelee taivas ikäänkuin kapea nauha, ja sen kirkas siniväri näyttää lian ja tomun tahraamalta, yksinpä huoneiden varjotkin näyttävät harmailta ja tahraisilta.