"Haluatko ehkä pari lasia olutta lisää, Artjuscha? Taikka kenties likööriä? Eli tahdotko jotain hyvää syödäksesi? Miksi olet, haukkaseni, niin huonolla tuulella tänään…?"
"Marssi matkaasi!" murisee Artem kumealla äänellä, jolloin ihailijatar hiukan poikkeni.
"Suori tiehesi!" murisee Artjuscha kumeasti, ja nainen jättääkin hänet rauhaan pariksi minuutiksi, kohta kuitenkin taasen ryhtyen tarjoilemaan kauniille pojallensa, sillä hän tietää aivan hyvin, ett'ei Artem selvillä ollen tuhlaile hyväilyjä.
Ja nyt sovitteli kohtalo, joka toisinaan omituisesti leikittelee ihmisten kanssa, asiat niin että tämä merkillinen Artem ja tuo halveksittu Kain raukka joutuivat läheisiin tekemisiin keskenänsä.
* * * * *
Siten kului aikaa edelleen.
Eräänä "rynnistystä" ja sen jälkeistä runsasta juhlimista seuranneena yönä oli Artem lähtenyt rakastajattarineen tämän kotiin. Horjuvin askelin käveli hän naisineen kapeata, yksinäistä sivukujaa pitkin, kun yht'äkkiä muutamat miehet, jotka olivat olleet häntä väijymässä, hyökkäsivät hänen päällensä ja heittivät hänet maahan. Juopumuksen heikontamana puolustelee Artem itseänsä heikonlaisesti, joten hänen vihamiehensä peittosivat häntä hyvän tunnin ajan, siten kostaen kaikki kärsimänsä vääryydet ja nöyryytykset. Artemin seuraajatar oli luikkinut pakoon, yö oli pimeä, seutu ihmisistä tyhjä — kaikki etuisuudet olivat hyökkääjien puolella, ja he tekivätkin perinpohjaiset laskut Artemin kanssa. Kun he vihdoinkin väsyneinä lopettivat, makasi maassa kaksi liikkumatonta olentoa, joista toinen oli kaunis Artem ja toinen muuan luikari, liikanimeltä "punainen pukki." Pidettiin neuvottelu ja päätettiin Artem piilottaa erään vanhan, jäiden lähdössä särkyneen, purjeveneen alle, joka makasi rannalla kumollansa, sekä kantaa "punainen pukki", jossa vielä oli elonmerkkejä, kotiinsa.
Kun he laahasivat Artemia pitkin kovaa maata alas joelle, herättivät kauheat kivut hänen tietoisuuteensa. Mutta hän arveli itsekseen, että nyt on parasta kun luullaan hänet kuolleeksi, ja koetti sentähden kärsiä tuskiansa valittamatta. Lörpötellen ja kiroillen laahasivat vihamiehet hänet venheeseen, ja kukin koetti esiteliä osuuttansa kostotyössä niin loistavasti kuin suinkin mahdollista. Mischka Vaviloff kertoi, että hän yhtenään oli hakannut nyrkillään Artemia vasemman kainalon alle sen vuoksi, että sydän menisi halki. Suchoplujeff kertoi kohdistaneensa koko hyökkäyksensä Artemin mahaa vastaan siitä syystä, että kun ihmisen sisälmykset joutuvat epäjärjestykseen, niin ei hän voi sietää ruokaa eikä siis enää koskaan saa takaisin voimiansa. Ja Lomakin kehuskeli hypänneensä kaksi kertaa Artemin vatsalle; toisillakin oli puolestansa ilmaistavana yhtä kuuluisia tekoja. Siten jutellen ja lörpötellen saapuivat he veneen luo sekä työnsivät Artemin sen alle. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei hän enää milloinkaan kävele jaloillaan.
Kostealla sorakasalla, jonka joen aallot olivat muodostaneet nousuveden aikana, makasi nyt Artem pimeässä yksinäisenä ja hyljättynä. Oli viileä toukokuun yö ja tämä viileys saatti hänet täydellisesti tuntoihinsa. Mutta koettaessaan ryömiä alas virralle pyörtyi hän uudelleen niiden kauheiden kipujen vuoksi, jotka raatelivat koko hänen ruumistansa. Samat tuskat yhdessä hirveän janon kanssa herättivät hänet kuitenkin taas tainnoksista. Virta jonka laineet pieksivät rantoja jossakin aivan lähellä tuntui pilkkaavan hänen heikkouttansa. Koko yön vietti hän tässä tuskallisessa asemassa uskaltamatta edes ähkiä tai liikutella itseänsä.
Mutta sitte yht'äkkiä herättyään tainnuksista tuntui hänestä siltä, kuin jotain olisi tapahtunut hänelle — jotain suloista ja helpottavaa. Samalla saattoi hän aukaista toisen silmänsä sekä liikutella haavaisia, turvonneita huuliansa. Oli jo aamu — auringon säteet, jotka tunkeutuivat venheen rakojen läpi, levittivät hänen ympärillensä jonkunmoisen puolivalon… Suurella vaivalla sai hän viedyksi toisen kätensä kasvoillensa ja tunsi, että niitä peitti märjät vaateriekaleet. Myöskin rinnalla ja vatsan päällä oli samallaisia vaaterääsyjä. Hän oli kokonaan riisuttu ja raitis ilma lievitti kipuja.