Artem tunsi tilansa sangen kurjaksi. Hän tuli yht'äkkiä aivan selvästi huomaamaan koko avuttomuutensa sekä häväistyksen, mikä oli häntä kohdannut. Häntä, tuota kaunista, väkevää Artemia, olivat ne repineet ja silponeet tällä tavalla! Väettömillä käsillään tunnusteltuaan haavoja ja kuhmuja kasvoissaan sekä rinnassaan, alkoi hän synkeästi kiroilla ja itkeä. Hän nyyhkytti, niiskutti ja valitteli sekä pusersi esiin silmiä täyttävät kyynelvirrat noiden tuskalla avattavien silmälautojen alatse. Suurina, lämpiminä pisareina vierivät vedet pitkin hänen poskiansa, aina alas korviin saakka, ja hänestä tuntui, että kyyneleet ikäänkuin huuhtoivat hänet sisällisesti puhtaaksi.
"Odottakaapa vaan! Minun aikani tulee myös!" murisi hän sieluntuskissaan.
Yht'äkkiä hän kuuli, kuinka joku aivan hänen läheisyydessänsä myöskin purskahti vaikeasti pidätettävään itkuun, aivan kuin häntä matkiakseen.
"Kuka siellä on?" kysyi hän tuimasti, vaikkakin oikeastaan tunsi mielessään tuskallista huolestumista.
Ei kuulunut vastausta.
Silloin kokosi Artem kaikki voimansa ja kääntyi tuskasta ulvoen kyljelleen sekä huomasi puolihämärässä venheen reunan vieressä kummallisen olennon, joka oli kokoonkääriyksissä kuin kerä. Pitkät kädet ristissä polvien ympärillä, jota vastaan pää nuokkui, ja koko ruumis vavisten, istui tuo tuntematon siinä. Hän näytti Artemista puolikasvuiselta pojalta.
"Tule tänne!" huusi Artem vieraalle.
Mutta toinen ei tullut, istui vaan paikallaan sekä vapisi ja tutisi kuin kuumetaudissa. Vieraan näkeminen aiheutti Artemille semmoiset tuskat ja semmoisen ahdistuksen, että maailma oikein musteni hänen silmissään. Hän kiljasi sitte kohti kurkkuaan:
"Tule tänne!"
Vastaukseksi seurasi kokonainen rankkasade nopeasti puhuttuja huolestuneita sanoja: