"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Minkätähden te minulle karjutte? Minähän olen pessyt teidän haavanne sekä antanut teille vettä ja paloviinaa juotavaksi. Olen itkenyt, kun te itkitte, ja kärsein kovin kuullessani teidän valittavan. Ah, Jumalani ja Herrani! Hyväntekonikin tuottaa siis minulle vain kärsimyksiä! Mitä pahaa minä olen tehnyt teidän sielullenne taikka ruumiillenne? Miten minä kykenisinkään tekemään teille pahaa — minä — minä!"
Lopettaen sanatulvansa valitusulvontaan tarttui hän molemmin käsin päähänsä sekä heilutteli ruumistansa edestakaisin, ollen yhä maassa kyyrysissään.
"Kain? Oletko se sinä?"
"Entä sitte? Se kyllä olen…"
"Sinäkö! Nähkääpäs! Kaiken tämän olet sinä tehnyt? Hm! No, tule sitte tänne… älä siinä nyt juonittele."
Artem aivan ällistyi tästä odottamattomasta havainnosta, samassa kuin hän myös tunsi kuinka ilon tunne yht'äkkiä leimahti hänen sydämessään. Hän oikein nauroi ääneen nähdessään, kuinka pelokkaasti pieni juutalainen ryömi hänen luoksensa ja kuinka levottomasti hänen silmänsä kierivät kuopissaan.
"Tule vain rohkeasti tänne! Jumal'auta, minä en tee sinulle mitään!" koetti hän yllytellä Kainia.
Kain ryömi hänen jalkainsa juureen ja katseli niitä niin tuskallisesti ja rukoilevalla hymyllä kuin odottaisi hän niiden musertavan hänen ikuisesta surusta laihtuneen ruumiinsa.
"Siis olet se sinä.. — Ja olet tehnyt kaiken tämän! Kuka sinun on lähettänyt, — Ansissako?" kyseli Artem, vaivalla saaden kieltänsä liikkumaan.
"Olen tullut itsestäni."