"Itsestäsi! Valehtelet!"
"Enkä valehtele, enkä valehtele!" kuiskasi Kain nopeasti. "Olen tullut itsestäni… ole niin armollinen ja usko minua! Minä kerron, miten se kävi:
"Ryöväriluolassa — kapakassa nähkääs — kuulin minä puhuttavan siitä… Minä istun siellä ja juon teetäni ja niin saan kuulla: 'Artem on tapettu yöllä'. Sitä minä en luonnollisesti usko. — Pyh! Eihän teidän moistanne miestä voi tappaa. Naureskelen itsekseni, hullut ihmiset, ajattelen minä, Artem on jättiläinen, ikäänkuin Simson, kukapa teistä voisi hälle mitään? Mutta he yhä vain jutustavat: 'Hän on tapettu, hän on tapettu' ja sitte he nauravat ja haukkuvat teitä. Kaikki ovat hyvillään siitä… Lopuksi minäkin uskon sen. Ja minä kuulin, että he olivat laahanneet teidät tänne, ja että he jo olivat käyneet täällä katsomassa ja uskoivat nyt, että te olitte kuollut kuin kivi… Minä tulin myöskin tänne ja katselin… ja kuulin teidän ähkivän. Ja kun minä näin teidän semmoisessa tilassa, teidän, joka olette väkevin ihminen maailmassa, ajattelin itsekseni: 'Vanhurskas Jumala, semmoinen voima… ja häntä ovat he lyöneet!' Ja niin tuli minun sääli teitä, luvallanne sanoen, ja minä tuumiskelin, että kenties tekisi hänelle hyvää, jos häntä hiukan pesisi vedellä… Ja sen minä teinkin, ja sillä aikaa tulitte te tuntoihinne… Minä olin niin iloinen siitä… ah, miten minä olin iloinen! Mutta te ette minua usko, eikö totta? Sentähden, että minä olen juutalainen, eikö niin? Mutta ei, tehän uskotte minua… ja minä sanon teille miksi minä olen niin iloinen ja mitä minä ajattelin… minä sanon teille totuuden… Ettehän minuun suutu, ettehän?"
"Minä vannon ristin kautta… sattukoon salama minuun!" vakuutteli
Artem.
Kain tuli lähemmäksi ja alensi vieläkin enemmän ääntänsä.
"Te tiedätte, minkälaista elämää minä vietän! Tiedättehän? Olenhan minä, luvallanne sanoen, saanut teiltäkin monta lyöntiä ja tyrkkäystä! Olettehan te monta monituista kertaa pilkannut syyhyistä juutalaista? Eikö totta, vai kuinka? Älkää suuttuko, vaikka sanonkin totuuden, mutta tehän olette vannonut! Älkää suuttuko minuun! Minä vaan tahdon sanoa että myöskin te, kuten kaikki muutkin olette vainonnut juutalaisraukkaa… ja minkätähden, sanokaa! Eikö juutalainenkin ole teidän Jumalanne lapsi, eikö sama Jumala ole antanut sielua hänelle ja teille?"
Kain puhui sangen kiireesti, heitellen kysymyksiä toinen toisensa niskaan, malttamatta odottaa vastinetta.
Kaikki ne vastalauseet, jotka hän itsekseen oli miettinyt kärsimiinsä solvauksiin ja loukkauksiin, muistuivat nyt yht'äkkiä hänen mieleensä ja tulvasivat koskena hänen huuliltansa.
Artem äimistyi.
"Kuules nyt, Kain, pidä jo suusi kiinni!" sanoi hän kumealla äänellä.
"Minä en koskaan enää koske sinuun, en edes pikkusormellanikaan ja jos
joku toinen tekee sinulle jotakin, niin revin minä hänet kappaleiksi.
Käsitätkö?"