"Ahaa! Nähkääs!" kirkui Kain voitonriemulla ja maiskutteli kieltänsä. "Tehän siis, luvallanne sanoen, käsitätte syyllisyytenne minua kohtaan! Älkää suuttuko minuun sentähden että tunnette itsenne syylliseksi, — minähän tiedän, tiedän sangen hyvin, että te olette vähemmän syyllinen kuin ne toiset Sen minä hyvin ymmärrän. Ne toiset sylkevät ainoastaan minun päälleni rietasta sylkeänsä… mutta te syljette sekä minun että heidän päällensä! Te olette solvannut montaa muuta vielä pahemmin kuin minua… Minä olen aina ajatellut itsekseni: 'Väkevä Artem ei lyö eikä hauku minua sen vuoksi, että minä olen juutalainen vaan sentähden, että minä olen samanlainen kuin ne muutkin, en parempi kuin ne sekä sentähden että minä nyt kerran elän niiden kanssa ja niiden joukossa. Ja minä… minä olen aina pitänyt niin paljo teistä, samalla kuin minä olen teitä peljännyt. Minä katselin teitä ja ajattelin, että te varmaankin olisitte kyenneet halkaisemaan jalopeuran kidan ja lyömään filistealaiset… Te olette lyönyt niitä… ja minusta oli hauskaa katsella, kuinka te sitä teitte… Minä myöskin tahtoisin olla niin väkevä… mutta mitä olen minä? pieni kirppu!"
Artem purskahti käheään nauruun.
"Siinä sinä todellakin olet oikeassa, ha, ha… kirppu!"
Mitä Kain muuta sanoi, ymmärsi hän tuskin, mutta hänelle oli mieluista nähdä läheisyydessään juutalaisen pientä olentoa. Ja sillä aikaa kun Kain liikutettuna kuiskutteli kauan pidätyksissä olleita tunteitansa, ajatteli hän omia ajatuksiansa, jotka vähitellen selvenemistään selvenivät.
"Mikähän aika mahtaa olla, ehkä kohta puolipäivissä, luulen. Eikä ainoakaan minun rakkaista ystävättäristäni tule minua katsomaan… mutta juutalainen tulee… hän on tullut minun luokseni… hän sanoo pitävänsä minusta… minusta, joka olen kohdellut häntä niin pahasti. Ja miten hän ylisteli minun ruumiin voimiani… tulevatkohan ne milloinkaan enää takaisin? Ah, Herra taivaassa, kumpahan ne vielä tulisivat!"
Hän huokasi syvään. Ja sitte hän koetti kuvitella sitä mahdollisuutta, että hänen vihamiehensä olisivat hänen omien nyrkkiensä vaikutuksesta tulleet koukkuselkäisiksi ja raajarikoiksi sekä yhtä turvonneiksi kuin hän nyt oli. Yhtä voimattomina kuin hän nyt, tulisivat he kerran makaamaan pitkänänsä jossakin — ainoastaan sillä eroituksella, että niiden luo tulisivat omaiset ja ystävät eikä tämä pieni juutalainen…
Artem katseli Kainia. Tuntui siltä kuin antaisivat ajatukset hänelle katkeran maun suuhun ja kurkkuun. Hän sylki ja huokasi raskaasti. Kain puhui edelleen, hän näytti kovin liikutetulta, hänen kasvonsa olivat muutuksissa ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Kun te itkitte äsken, itkin minä myöskin… niin pahaa teki minulle teidän väkevyytenne…"
"Ja minä kun luulin, että joku teki pilkkaa minusta", sanoi Artem hymyillen synkästi.
"Minä olen aina rakastanut teidän väkevyyttänne", jatkoi Kain, "ja juuri äsken rukoilin minä Jumalaa meidän Herraamme taivaassa ja maassa. 'Suo, o Herra, että minä voisin olla hyödyksi tälle väkevälle miehelle! Suo, että minä voisin osottaa hänelle palveluksen, ja että hänen voimansa tulisi minun suojeluksekseni! Suo, että se pelastaisi minut vainoojistani ja tulisi niiden turmioksi! Siten rukoilin minä kauan Herraa ja oikein vaatimalla vaadin, että Hän väkevimmästä vainoojastani herättäisi minulle puolustajan, niinkuin Hän antoi Mardochaille puolustajaksi ruhtinaan, joka voitti kaiken kansan… Ja te itkitte ja minä itkin mukana… ja sitte te yht'äkkiä karjaisette minulle ja keskeytätte minun rukoukseni…"