Liekit uunissa lekuttelevat edelleen, leipälapio raappii tiilikiviä, vesi porisee kattilassa, ja tulen kajastus väräjää seinällä, ikäänkuin tehden äänetöntä pilkkaa… Mutta me laulamme vierailla sanoilla tylsää suruamme, elävien olentojen raskasta ikävöimistä, auringon ryöstettyä valoa, orjien kaihoisaa kaipausta. Niin elimme me kaksikymmentä kuusi siellä alhaalla kellarissa ja olomme oli niin raskasta ja painostavaa, ikäänkuin koko se kolmikerrostalo yläpuolellamme olisi levännyt hartioillamme.
II.
Mutta paitsi laulua, oli meillä muutakin hyvää, jotakin mitä rakastimme ja joka kenties korvasi meille auringon valon. Talomme toisessa kerroksessa oli koruompeluliike, jossa työskenteli joukko nuoria tyttöjä, ja siellä oli sisäpiikana kuudentoista vuotias Tanja. Joka aamu painautuivat pienet ruusuiset kasvot, joissa oli iloiset sinisilmät, leipomosta käytävään johtavassa ovessa olevaa lasinruutua vasten ja kirkas, ystävällinen ääni huusi:
"Vankiraukat, antakaa minulle hiukan rinkilöitä!"
Tuon hyvin tunnetun äänen kuullessamme käännyimme kaikki sekä katselimme iloisesti ja hyväntahtoisesti noita viattomia tytönkasvoja, jotka niin tyytyväisinä hymyilivät. Meille oli tullut rakkaaksi tottumukseksi saada nähdä tuota lasinruutua vastaan painettua nenännipukkaa sekä noita pieniä valkeita hampaita, jotka loistivat hymyilevien, punaisten huulten välistä. Toisiamme tyrkkien ryntäämme ovelle aukaistaksemme sen hänelle, ja sitten astuu hän sisään sanomattoman herttaisena ja iloisena sekä asettuu eteemme esiliina kurotettuna ja pää hiukan vinossa, samalla yhtämittaa hymyillen. Pitkä, paksu, kastanjanruskea palmikkonsa on heilahtanut olkapään yli ja riippuu rinnalla. Ja me likaiset, mustat, rumat miehet katselemme ylös häneen — sillä kynnys, jolla hän seisoo, on neljää askelta korkeammalla kuin leipomon permanto — ja toivotamme hyvää huomenta sekä sanomme pari sanaa — aivan erityisiä sanoja, jotka yksinomaan häntä varten tulevat kielellemme. Puhuessamme hänen kanssaan, käy äänemme lempeämmäksi ja leikinlaskumme viattomammaksi. Kaikki on erityistä silloin, kun se koskee häntä. Paistaja ottaa uunista lapion täyden paraiten paistuneita ja raskaimpia rinkilöitä sekä peittää ne osaavasti Tanjan esiliinaan.
"Varo vain, ett'et juokse päätäpahkaa mestariin!" varotamme me aina häntä. Hän vain nauraa veitikkamaisesti ja huutaa reippaasti:
"Hyvästi, vankirukat!" — sekä katoaa sitte nopeasti kuin pieni hiiri.
Siinä on kaikki… Mutta me juttelemme hänestä aivan ihastuksissamme vielä pitkän aikaa sen jälkeen ja sanomme tänään aivan samaa kuin sanoimme eilenkin ja jo kaikkina päivinä ennen, sillä hän ja me sekä kaikki ympärillämme on juuri samanlaista kuin eilenkin ja kaikkina päivinä… Hirveän tuskallista on elää niin, ettei mikään ympäristössä muutu, ja ellei tämä ijankaikkinen yksitoikkoisuus kerrassaan tapa sielua, tulee se päivä päivältä sietämättömämmäksi… Meillä oli aina tapana puhua naisista tavalla, joka toisinaan pani itsemmekin inhoamaan hävyttömiä, raakoja sanojamme; semmoinen puhetapa onkin helposti selitettävissä siten, että ne naiset, jotka tunsimme, eivät kenties olleetkaan paremman arvoisia. Mutta Tanjasta emme koskaan sanoneet pahaa sanaa — kukaan meistä ei olisi edes pilantekoon ryhtynyt hänen läsnäollessaan; vielä vähemmin olisi kenenkään mieleen johtunut koskea häneen. Kenties johtui se siitä, että hän aina oli niin lyhyen ajan luonamme, — hän vilahteli silmiemme ohi kuten tähdenlento taivaalla, — taikka kenties myöskin siitä, että hän oli niin pieni ja niin sievä, ja kaikki, mikä on kaunista, herättää kunnioitusta raaimmissakin ihmisissä. Ja mekin, vaikkakin kovan työn vaikutuksesta tylsiksi kuormajuhdiksi muuttuneita, olimme kumminkin joka tapauksessa alkuaan ihmisiä ja semmoisina muiden kaltaisia siinä, ett'emme voineet elää ellei meillä ollut jotain, mitä saatoimme jumaloida. Häntä parempaa ei joukossamme ollut eikä meille alhaalla kellarissa eläjille osottanut vähintäkään huomiota kukaan muu kuin hän, — ei yksikään muu niistä monista ihmisistä, jotka asuivat talossa. Ja vihdoin — se kai olikin tärkein syy — katsoimme hänet tavallaan meille kuuluvaksikin; seikka, josta saimme kiittää yksinomaan rinkilöitämme. Me pidimme velvollisuutenamme antaa hänelle rinkilöitä, oikein lämpimiä ja ruskeita; se muodostui ikäänkuin jokapäiväiseksi uhriksi epäjumalallemme, totutuksi pyhäksi tavaksi, joka meidät päivä päivältä yhä lujemmin kiinnitti häneen. Paitsi rinkilöitä, annoimme myöskin Tanjalle monta hyvää ohjetta: pukea itsensä lämpimämmin, ei juosta niin vikkelää rappusissa eikä kantaa niin suuria puusylyyksiä. Hän kuunteli hymyillen neuvojamme ja vastasi niihin naurulla, mutta ei noudattanut niitä koskaan; emme me kumminkaan olleet hänelle siitä vihaisia, — me tahdoimme vaan osottaa, miten suuresti hänestä huolehdimme.
Usein hän kääntyi puoleemme jollakin anomuksella, kuten esimerkiksi pyytäen, että avaisimme raskaan kellarinoven taikka hakkaisimme puita, jotka kaikki, ynnä paljo muutakin, mitä hän vaan toivoi, toimitimme ilolla ja erityisellä ylpeyden tunteella.
Mutta kun kerran eräs meistä pyysi Tanjaa paikkaamaan hänen ainoaa paitaansa, äyhki tämä ylenkatseellisesti: