"Onko mokomaa kuultu? Se nyt vielä puuttuisi!…"
Nauroimme perinpohjaisesti tuolle tuhmalle hupakolle emmekä enää koskaan pyytäneet häneltä mitään. Me rakastimme häntä siinä kaikki. Ihminen tahtoo aina lahjoittaa rakkautensa jollekulle, vaikkakin tämä rakkaus toisinaan tuntuu kiusalliselta, toisinaan saastuttaa esineen tai myrkyttää sen elämän siksi, ett'ei kunnioitus sitä seuraa. Meidän täytyi rakastaa Tanjaa, sillä meillä ei ollut ketään muutakaan, jota olisimme voineet rakastaa.
Toisinaan koetti joku ottaa asian ylpeältä kannalta ja sanoi:
"Mutta minkätähden me oikein hemmottelemme tuota tyttöä? Eihän hänessä ole mitään erinomaista! Me teemme liian suuren numeron hänestä."
Mutta hänet, joka uskalsi tulla esiin moisella puheella, saatoimme me muut pian ja perinpohjaisesti järkiinsä. Meillä täytyi olla joku, jota rakastimme, — olimme sen löytäneet ja rakastimme sitä, ja sen, jota me kaikki kaksikymmentä kuusi rakastimme, täytyi olla loukkaamaton pyhyys jokaiselle; se, joka tässä asiassa piti vastakkaista mielipidettä, oli vihollisemme. Kenties ei rakastettumme ollut rakkautemme arvoinen, mutta meitähän oli kokonaista kaksikymmentä kuusi kappaletta, jonka vuoksi tahdoimme, että se, joka oli meille kallisarvoinen, olisi myöskin pyhä muille.
Rakkautemme ei ole rasittavampaa kuin vihammekaan, ehkä juuri siitä syystä eräät ylpeät luonteet väittävätkin, että vihamme on mairittelevampaa kuin rakkautemme. Mutta jos niin on, miksi eivät he sitte pakene meitä.
III.
Paitsi rinkiläleipomoa, oli mestarillamme myöskin sokerileipomo samassa talossa, ainoastaan ohuen seinän eroittamana meidän luolastamme. Mutta sokerileipurit — niitä oli neljä kappaletta — pysyttelivät meistä etäällä, sillä he pitivät ammattiansa ylhäisempänä kuin meidän, sekä sen johdosta olivat myös itse olevinansa parempia kuin me. He eivät tulleet koskaan luoksemme ja nauroivat ylenkatseellisesti kohdatessaan meitä pihalla. Emme mekään käyneet heidän luonansa, — mestari oli sen kieltänyt syystä, että hän pelkäsi meidän varastavan sokerileipiä. Me emme pitäneet sokerileipureista sentähden, että kadehdimme heitä — heidän työnsä oli keveämpää kuin meidän, he saivat enemmän palkkaa ja parempaa ruokaa kuin me, — heillä oli valoisa ja avara työhuone sekä olivat jokainen — vastakohtana meille — terveitä ja puhtaita. Me kaikki sitä vastoin olimme kasvoiltamme keltaisen kalpeita taikka harmaita, kolmella oli pahatauti ja jokusilla syyhy; erään oli luuvalo käpristänyt ihan koukkuiseksi. Pyhäpäivinä ja vapaa-aikoina pukivat he yllensä hienot takit ja narisevat saappaat — kahdella oli harmonikkakin — sekä menivät kaupungin puistoon herrastelemaan. Meillä taasen oli verhonamme likaiset rääsyt sekä jaloissa linttakengät tai niinivirsut, eikä poliisi päästänyt meitä kaupungin puistoon; mitenkä siis olisimmekaan voineet pitää sokerileipureista.
Sitte eräänä päivänä saimme luulla, että muuan heistä, se joka uunista piti huolta, oli ruvennut ryypiskelemään sekä eropassit ja että tilalle oli otettu toinen, muuan entinen sotamies, jolla oli silkkinen liivi ja kultaisilla perillä varustettu taskukello. Me olimme äärettömän uteliaita näkemään semmoista keikaria ja toivossa, että edes vilahduksenkaan hänestä näkisimme, juoksimme yksi toisensa perästä alituiseen pihalla.
Mutta hän tuli itse meidän luoksemme. Hän aukasi ovemme potkaisulla ja astui kynnykselle sekä sanoi siitä: