"Ja sinulle ne eivät anna koskaan?"
"Eivät. Minun jalkani eivät ole, sen pahempi, tehdyt vaeltamaan sinun teitäsi", huokasi sulhasmies.
"Siitä syystä, että naiset pitävät kauniista miehestä. Mutta sinä — mimmoinen olet sinä? Minä näytän siistiltä, siinä on se vaikuttava salaisuus."
Tähän tapaan puheli Artem aina kujassa roistojen ja kulkevien kanssa. Välinpitämätön, vetkainen, syvä äänensävy antoi erityisen painon hänen sanoillensa, jotka aina olivat raakoja ja solvaisevia. Hän tunsi, että nämä ihmiset olivat useassa suhteessa turmeltuneempia kuin hän ja suurempia lurjuksia kuin hän, ja kosti siis tällä tavalla.
Kain astui sisään, tavaralaatikko rinnalla ja keltainen purjekangasnuttu vasemmalla käsivarrella. Alituisen pelkonsa painostamana pysähtyi hän ovensuuhun ja tarkasteli pikaisesti, kaula kurotuksissa ja huulilla pelonalainen hymy, huoneen kaukaisempia seutuja. Kun hän huomasi Artemin, säteilivät hänen silmänsä ilosta. Artem vastasi hänen silmäyksiinsä leveällä hymyllä ja huuliansa liikuttamalla.
"Tänne, ohoi!" huusi hän Kainille, lisäten samassa pilkallisesti sulhasmiehelle:
"Ja sinä, suoriudu matkoihisi… Anna sijaa kunnialliselle ihmiselle…"
Sulhasmiehen punakat, karheakarvaiset kasvot jäykistyivät silmänräpäyksen ajaksi hämmästyksestä ja kiukusta; hän nousi hitaasti tuoliltaan, katsoi tovereihinsa, jotka eivät olleet vähemmän kummastuksissaan kuin hän itse, tarkasteli Kainia, joka varovasti ja hiljaa läheni pöytää, sekä sylki sitte lattialle ja sanoi vihaisesti: "Hyi tuhannen!" Sitte käveli hän hitain askelin ja aivan äänettömänä takaisin omaan pöytäänsä, josta pian kuului sipisevä kuiskiminen, mistä selvästi saattoi erottaa vihaa ja kiukkua. Kain jatkoi hymyilyään suloisessa hajamielisyydessään, mutta kuitenkin vilkuen levottomasti loukattuun sulhasmieheen ja hänen ystäviinsä.
"No, kauppamies, nyt me juomme teetä!" sanoi Artem hyvänsävyisesti. "Myöskin pasteijan me tilaamme — syöthän sinä? Miksi lakkaamatta kurkistelet sinne sivulle?… Sylje niiden roistojen päälle, — älä niitä pelkää… Odotas, minä pidän pienen saarnan niille."
Hän nousi ylös, singahutti yhdellä olkapäidensä nykäyksellä jakun hartioiltansa ja meni noiden epäluulonalaisten luo. Suurena ja mahtavana, rinta pullistuksissa ja lapaluitansa liikutellen, asettui hän hymyillen hyökkäysasentoon heidän eteensä, niin että he oikein saisivat tarkastella hänen voimakkaita lihaksiansa. Mutta ne seisoivat paikallaan ikäänkuin pelon halvaamina; äänettöminä ja valmiina pakoon juoksemaan.