"No ei nyt juuri tiellä, mutta… minä olen nykyään vihoissani kaikille ihmisille. Olenko minä sen vuoksi huonompi kuin muut? Sitä minä haluaisin tietää… No, lyhyesti sanottuna… Sinä olet rasitukseksi minulle. Käsitätkö sinä?"
"En!" sanoi Kain ja ravisteli päätänsä.
"Vai et käsitä. Minkälainen nauta sinä sitte olet? Sinua kohtaanhan minulla pitäisi olla myötätuntoisuutta, eikö totta? Mutta minulla ei ole myötätuntoisuutta kehenkään… Minussa ei ole enää jäljellä pienintäkään säälin tunnetta…"
Ja pukaten Kainia kylkeen, kertasi hän vielä:
"Käsitätkö nyt vihdoinkin? Minussa ei ole jälkeäkään myötätuntoisuudesta…"
Molemmat olivat vaiti kauvan. Lauhkeassa, hyvänhajuisessa ilmassa kuului aaltojen loiske ja koko joukko vaimennettuja, omituisesti valittavia ääniä, jotka tulivat etäältä pimeästä, uinuvasta joesta.
"Mitä minun nyt on tehtävä?" kysäisi Kain vihdoinkin.
Turhaan hän odotti vastausta. Artem oli joko nukahtanut taikka sitte kokonaan vaipunut ajatuksiinsa.
"Miten minä voin elää ilman teitä?" huudahti Kain.
Artem katseli taivasta kohden ja huudahti: